Autoton päivä

Joku ajaa joka aamu pienellä autolla talomme viereen ja pudottaa lehden lootaan. Koti-isä ei sitä ehdi lukea sillä häntä ei enää ole olemassa. Perheenisällä taas on aamulla on kiire ja illalla töiden jälkeen lehti on jo niin pieniksi riekaleiksi silputtu, että lukeminen on täysin mahdotonta. Toisaalta. Syksyn lehtien pudotessa ohenee lehtikin, lukemista on aina vain vähemmän. Siksipä se täyttää erinomaisesti erään toisen tehtävän: Sen on äärimmäisen hyvä sytyke. Parempi, kuin useimmat ilmaislehdet kiiltävine sivuineen. Hesarista voi repiä irti aukeamia joita voi rullata alahormiin ja sytytellä. Näin vältämme savupirttiefektin, tuumaan tunkiessani jälleen uutta lehtirullaa uuninrööriin.

Vielä kun saisi jonkun palvelun tuottamaan sylyksellisen halkoja postilaatikkoon joka päivä niin kaikki olisi mainiosti, ajattelen syli halkoja täynnä. Toisaalta, edellisten asukkaiden jälkeensä jättämät kuusipöllitkin palavat iloisesti ritisten kunhan ne vain joku romuvarastona toimivasta autotallista esiin kaivaa, pienii ja sisälle kantaa. Se on se työ, kaikessa, ajattelen. Varsinkin näin toipilaana. Asuntoyhtiötyyppinen omakotiasuminen tuntuisi nyt oikein järkevältä ratkaisulta samoin kuin huoltoyhtiöiden käyttö. Niiden ongelma on luonnollisesti vain ja ainoastaan se, että ne maksavat. Itse tehty on olevinaan ilmaista vaikka ei sekään ole. Sydän kuluu ja saattaa hajota, päähän alkaa ottaa ja ruokaa pitää syödä aina vain enemmän.

Pöllit ovat kauttaaltaan jonkin puuta syövän jumin saastuttamia. Lajinmäärityksemme perusteella toukkien ei pitäisi kuitenkaan pystyä talomme rakenteissa elämään. Tiedä siitä sitten. Otukset ovat jyrsineet kaarnan alista nilaa ja itse puukin on kanavien halkoma. Silloin tällöin kirves osuu toukan kammioon ja pölkylle putoaa noin sentin mittainen valkoinen kuoma. Niillä on härskit mustapartaiset suut ja takaruumis pölyn peitossa. Ennen sisälle viemistä halot saavat vielä tuleentua ja kuivua pinossa. Se riittää kuivattamaan toukat. Ne muuttuvat kuivuessaan kellertäviksi ja taittuvat kaarelle.

Selkä kaarella yskin itsekin keltaista tiistai-aamuna. On autoton päivä ja siksi työmatka suoritettava linja-autolla. Sikäli tämä ontuu, että autohan se linja-autokin on. Kuitenkin se on ekologisempi vaihtoehto kuin istua yksin omassa autossa ruuhkaisella tiellä, olen ymmärtänyt. Ehdin juuri ja juuri pysäkille. Tupakkamies verkkatakissaan on jo paikalla, samoin pukuherra. Bussi tulee pian ja viittaamme kaikki yhdessä sille kintaalla. Sanon hyvät huomenet kuskille mutta tämä tuijottaa jonnekin tien laidan pusikkoon. Autossa on enemmän tilaa kuin koskaan aiemmin. Suurin osa matkustajista on naisia. Minulla on mukanani Charles Bukowskin runokokoelma Amerikan Matadori. Siinäkin on naisia. Lisäksi sen ensimmäisellä sivulla todetaan ”maailman olevan täynnä klassikkonsa lukeneita varastotyöntekijöitä”. Bussikuskeja ei mainita. En tiedä mitä ajattelisin. Vanha Kalle kirjoitti lauseen Los Angelesissa. Me olemme Vantaalla, parahultaisesti Helsinkiin juuri siirtymässä. Mahdollista sekin tietenkin on. Ehkäpä kuski ei huomannut vastata tervehdykseen koska oli juuri miettimässä Rikoksen ja rangaistuksen juonikuvioita, pohtimassa vanhanaikaisia korulauseita. Ajat ovat muuttuneet sitten Bukowskin Losin, mietin. Suurin osa klassikkonsa lukeneista kuskeista täällä koivun ja tähden alla lienee lukenut klassikkonaan ensisijaisesti Koraanin.

Bussi pullauttaa minut kyljestään työpaikan viereen. Se sijaitsee erään kaupungin vilkkaimman sisään- ulosmenoväylän varrella. Ruuhka on kamala. Jokaisessa autossa istuu yksi klassikkonsa lukenut mies. Useimmat heistä näyttävät niin kiireisiltä autojaan kaasutellessaan, että epäilen klassikoiden olleen Valittujen Palojen kirjavalioita. Kävelen tien yli. Tunnen itseni alastomaksi ilman kiillotetun pellin suojaa. En ole klassikko eikä minulla sellaista edes ole. Edes sellaista, mistä Kari Hotakainen kirjassaan ”Klassikko ” kirjoittaa.
Töissä ei autoja ole. Autottoman päivän iltapäivällä pysäkille satelee vettä. Kastun hieman. Pääsen kirjoineni takapenkille istumaan. Siellä se matka taittuu. Kotona Poika ja Tyttö tappelevat verisesti Legoautosta. 

Jamming

Perheenvanhempana uni on yliarvostettu luksustuote. Varsinkin jos on perheenäiti, kuulen Äidin usein sanovan. Siksipä jaammekin mahdolliset nukkuaamut toisinaan jo etukäteen. Lauantai on Äidin aamu.

Lapset heräävät ja herättävät toisensa lauantaina normaalia myöhemmin, vasta lähempänä kahdeksaa. Minulle se sopii. Oloni on karmea. Päätä särkee, janottaa ja kolottaa. Silmätkin tuntuvat jotenkin omituisilta. Diagnoosi pelkistä oireista on kuin puhelimessa annettu sikainfluenssatuomio: Kyse ei ole krapulasta vaan alati jatkuvasta flunssasta. Mittaan kuumeen: 37,5. Se on aika vähän kuukauden takaiseen verrattuna. Otan lapset kainaloon ja jätämme Äidin tuhnuttamaan.

Aamupuuro ei maistu kellekään eikä nyt ole voimia sytytellä tulia. Istumme apaattisina tuoleissamme ja tuijottelemme ikkunasta. Räjähtänyt +40 v. bileblondi nilkuttaa kännykkäänsä höpisten maisemamme halki.

Iltapäivällä Äiti lähtee lasten kanssa ulkoilemaan. Minä en. Olen auringonvaloa karttava gootti, verimakkaroihin mieltynyt vampyyri. Siitä huolimatta uskallan koskea valkosipuliin. Laitan oman maan perunoita ja jauhelihakastiketta. Siitä tulee oikein mainiota. Illalla vielä viimeistelemme lihan syöntimme muuntamalla kastikkeen tortillon raaka-aineeksi. Hyviä ovat nekin.

Sunnuntaina on Isän nukkuaamu. Se on outoa, tuo pyhän tuntua tavalliseen sunnuntaihin. Ylösnoustuani löydän Äidin keittiöstä nuija kädessä, punaisten hyytymien peitossa. Meneillään on puolukansurvonta. Siivoan pakastimeen hiukan tilaa ja saamme jotenkin upotettua sinne vielä kaksikymmentä litraa puolukoita.

Puolukoiden jälkeen nuija siirtyy Isälle josta tulee palikka. Valitsen soundtrackiksi Bob Marley & the Wailersin kipaleen Jamming ja alan hillittömän hilloamisen. Biisi auttaa. Kuuntelemme siitä eri versioita, virtuaalijammailemme, siis. Tyttökin auttaa, koettaa kuoria omenoita ja porata siemenkotia pois. Poika ryömii lattialla, heiluttaa istuimiamme ja syö maahan pudonneet. Näin omena on valinnut lisääntymisensä tien, ajattelen. Pudotetaan hedelmä maahan ja annetaan jonkun se syödä. Sitten syöjä siirtyy toisaalle ja ulostaa siemenet. Ne itävät ja kasvaa puu ja puuhun tulee kukkia, pölytyksen jälkeen taas uudet hedelmät. Ikävä kyllä joudumme katkaisemaan tämän kiertokulun sillä eihän se kuitenkaan sovi, että Pojan vaipasta kasvaisi puu. Vaihdamme sen.

Mittaamme hedelmien painon keittiövaa’alla. Kattilaan mahtuu juuri kaksi kiloa. Lämmitämme sitä hieman hellalla ja survomme sitten nuijalla. Omenoiden alkaessa pehmetä ne ruskistuvatkin. Se muistuttaa syksystä joka meitä vaanii. Koetan hyhmentää omenat vatkaimella mutta saan vain aikaiseksi omenasateen. Poika pitää siitä. Onneksi muistan smoothiemasiinamme. Tungen omenanlohkot purkkiin ja painan koneen käyntiin. Sen akselistossa lienee jotain vikaa sillä hedelmien muhjuamisen lisäksi se tuntuu haluavan tanssia, pyöriä ympäri työpöytää. Pakkopaidoitan sen vakaalla kädelläni. Lisäämme liemeen hieman vettä ja hedelmäsokeria ja laitamme kaiken taas kattilaan kiehumaan.

Käyn laittamassa youtubeen seuraavan kappaleen, MC5:n Kick out the jams sillä nyt saa hilloaminen loppua, tuumin. Ikävä kyllä niin ei käy. Teemme toisen satsin. Nyt se tulee helpommin, sillä emme kuori omenoita vaan vain poistamme niistä huonot kohdat ja siemenkodat. Päivän päätteeksi puuhellalla höyryää neljän omenakilon hillot. Se on aika hyvin kun ottaa huomioon, että vain muutamaa tuntia aiemmin en ollut hillonnut kuin aivojani ja niitäkin vain satunnaisesti.

Tuhmimo

Lapsen kehitys on yhtä kautta. Meneillään on milloin mitäkin, vaihteeksi vaihe ja niin edespäin.

Juuri nyt Tytöllä on uhmaikä. Se on kääntänyt Tytön elämän päälaelleen. Nyt haetaan omia rajoja, testataan toisten kestävyyttä. Kiltistä tytöstä tulee hetkessä anarkisti,prinsessasta tuhmimo ja meistä kaikista muista kurpitsaa vetäviä hiiriä.

Pojalla taasen on meneillään voimakkaan kehityksen ja kokeilun kausi. On kokeiltava miten naula menee nenään ja miltä sementti maistuu. On noustava pystyyn ja kiivettävä korkealle, korkealle. Ikävä vain eräs Isac Newton meni ja keksi painovoiman. Sen saa kokea myös Poika joka putoaa kuin kypsä omena. Samalla tapahtuu se sama kemiallinen reaktio joka maahan pudonneen omenankin pehmentää ja Pojan housut rupsahtavat ruskeiksi.

Uhmaikäinen tuhmaikäinen tukistaa veljeään nipistää tätä nenästä. Pienen itku vain tuntuu piristävän isompaa. En halua olla kiltti, hän huutaa ja polkee pikkuruista jalkaansa.

Perjantaina heräämme taas ennen Isän herätyskelloa. Ensin silmänsä avaa kylmän piristämä Tyttö, seuraavana kylmän sormen koskettama Isä. Poika havahtuu Isän mölähdykseen ja Äiti Pojan möngertäessä ylitseen. Tämä on todellisen elämän ketjureaktio ja se kertoo meille, että olemme elossa ja on taas noustava. Kännykän digitaalinäyttö esittää ajankohdaksi 6:25. Uskomme sitä. Tekisi mieli kirota mutta en sitä tee. Nousemme.

Makuuhuoneen patteri on lämmittänyt päälleen laskostuneen paksun punaisen verhon miellyttäväksi. Lattia on hyinen, huoneilma parhaimmillaankin kalsa. Vain puolet pattereistamme lähettää edes heikkoa lämpösäteilyä. Keittiön ikkuna on höyryssä. Napsautan vedenkeittimen päälle ja mietin, joskohan kahvi maistuisi. En kokeile. Lataan tulet kahden innokkaan apurin kanssa. Se alkaakin jo sujua, mietin. Poika seuraa kaikkea tekemääni, Tyttö koettaa pihistää tulitikut. En anna.

Aamuteen virkistämin aivoin keksin koestaa toimimattomia pattereita uusin keinoin. Nyt onnistun: Säädän termostaatit tappiin ja taikuus tapahtuu: Jokainen patteri alkaa kuumeta. Kurkistan niiden taakse: Seinän ja patterin välissä on legoja, pikkuautoja ja harmaata karvaa. Sitä on hirvittävästi. Lieneekö se termostaattien toimimattomuuden syy: Karvaeristyksen takia ilma ei termostaatissa pääse koskaan kylmenemään siihen lukemaan, minkä niihin olemme säätäneet.

Loihdittuani kotiin lämmön onkin jo aika lähteä tienaamaan leipää lasteni suuhun. Sitä voivat sitten pupeltaa tai vaikka lattialle sylkeä, ajattelen. Katson keittiön lattialle, ja oivallan, että näin onkin jo tehty.

Äidin luvalla saan mennä autolla töihin. Se jännittää. Ulkona huomaan, että keittiönikkunasta on irronnut kitti alalaidasta. Siitä siis se vuoto, oivallan.

Hurautan autolla pysäkin ohi. Tukeva mies seisoo jo siellä tupakoimassa. En tarjoa hänelle kyytiä. Havukosken jälkeen valahdan alaville maille. Pelloilta nousee usva. Aamusavuun laakso verhoutuu, laulaa Loiri mielessäni. Samalla muistan, että ei se ollutkaan aamusavu vaan kaskisavu. Mitähän Freud tästä sanoisi? Itsekö tässä nyt sauhuille kaivataan? En tiedä. Olen matkalla töihin.

Leikkihiekkaa

Tiistaiaamuna kylmyys ottaa otteen heti aamusta. Jotain on tehtävä. Menen töihin. Siellä on keskuslämmitys. Kotimatkalla haen rautakaupasta säkillisen hiekkaa puuhellan vesisäiliöön. Hiekkaa on useita eri karkeuksia, raekokoja. Valitsen Vaarin suosituksesta niin sanottua leikkihiekkaa. Sen raekoko on 40 tai alle ja se on tarkoitettu hiekkalaatikon täytteeksi.

Kotiin päästyäni käymme koko sirkus autolla marketissa. Penninvenytysohjelmamme mukaan kaupassa käynnit on suunniteltava tarkkaan. Sitä emme tee.

Kaupassa Poika istutetaan ostoskärryn istuimeen, Tyttö saa oman pienoisostoskärryn. Automallisia lapsikärryjä emme enää suosi sillä useimmista puuttuu turvavyö. Muistiini palaa musta hetki Tammiston Plantagenin taimipihalta. Kaksi lasta kiipesi silloin autoistaan ja koetti karata taimien sekaan.

Tyttö on vaunusta tohkeissaan vaikka ohjaaminen on vielä hankalaa. Mutkat mennään suoriksi ja perä sladissa. Äidin silmäkulma kostuu hänen seuratessa esikoisensa omatoimista kauppatoimintaa. Tyttö on järkevä ostelija joka osaa hakea kärryyn juuri oikeat tuotteet. Lopulta kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Pienet vaunut ostoksineen jäävät Isän työnnettäviksi.

Jälleen kotona parannan naapurisopua muistamalla viimeinkin antaa naapuriin kuukautta aiemmin lupaamani laminaatit. Suurimman osan niistä sain irrotettua pontit ehjänä. Myöhemmin kaadan leikkihiekan vesisäiliöön. Nimestään huolimatta se on aivan oikeaa hiekkaa. Se haisee unohdetulle rannalle, suoruumiilta. Tyttö seuraa tarkkaan valuttamistani sillä on kuullut Äidiltä huhun, että kaikki ylijäävä hiekka on leikkeihin laitettava. Sitä jää noin viisi kiloa. Tasaan hiekan pinnan vesialtaassa ennen valurautaisen kannen paikalleen asettamista. Hiekka kellertää kauniisti. Suunnittelen valmistavani ruokaa sen avulla. Voisin olla kuin autiomaan beduiini, hiekassa munan paistava tuaregi. Tai sitten voisin leipoa hiekkahentusia, hiekkakakkusia.

Keskiviikkoaamussa on vierauden jännittävä sivumaku: Tänään on ensimmäinen työaamu jonka aion toteuttaa punavihreiden kolmiulottuvuuslasien lävitse julkisella liikenteellä. Aamu on kirpeä. Kaksi oravaa kisailee sähköjohdolla ylämäen suuntaan. Sinne minäkin puuskutan. Alhaalla ison tien varressa verkkarimies ulkoiluttaa seitsemää palatsikoiraa. Sinapinväriseen pukuun pukeutunut mies tulee pysäkille kommunikaattoria näpeltäen. Keski-ikäinen tukeva mies tulee pysäkille tupakkia tuprutellen. Ja olen siellä minäkin. En oikein kumpaakaan mutta jotain siitä väliltä. Bussi tulee. Nousemme siihen. Bussi ajaa Päiväkummun kautta Vanhalle Lahdentielle. Ohitamme Vantaan Vankilan ja saksalaisen hautausmaan vuodelta 1918. Luut lepäävät keltaisessa hiekassa. Mietin, joskohan isoisäni isän 1918 Lahden Hennalassa ampunut saksalainenkin siinä lepää. Jossain ainakin. Oman hautansa laittoivat esi-isäni kaivamaan. Mahtaakohan Hennalankin maasto olla tällaista hiekkaa, mietin.

Aamupäivä töissä kulkee ohitseni. Mänty toimiston ikkunan takana on japanilainen bonsaipuu. Tuijotan sitä apaattisena. Olen masentunut salaryman. Iltapäivällä Äiti soittaa ja pyytää pitämään pahalle Tytölle puhelinpuhuttelun. On vääntänyt veljeään naamasta, repinyt kädestä. Pidän puhuttelun. Se ei ole mieluisaa, se muistuttaa liiaksi omasta lapsuudestani. Hieman myöhemmin saan viestin: Ei mennyt perille. Nenästä väänsi nyt, hyvä, että ei verta tullut. Laitan puhelimen pöydälle. Katson ulos. Sataa. Taidan kaataa illalla loput leikkihiekat maakaapelin kaivantoon.

Näen piipusta kun savu kohoaa

Ilmat käyvät kylmemmiksi. Öisin hätyytellään pakkasrajaa. Talostamme puuttuu yhä neljännes alakerran eristeistä, viidennes yläkerran eristeistä. Eristämätön eteinen tuntuu lämpöisemmältä kuin keittiö, olohuone ja makuuhuone sillä vain yksi valtavan kokoisista sähköpattereista on käynnistynyt termostaattinsa herättämänä.

Kylmyys herättää lapset aina vain aikaisemmin. Kaikki köhivät ja niiskuttavat. Se ei ole mukavaa. Tyttö punkee vanhempiensa väliin ja herättää jutustelullaan Pojan. Dynamic Duomme aloittaa välittömästi tuttisodan. He ryömivät vuoronperään Äidin yli ja repivät tutin toisen suusta. Se on hauskaa. Nousemme. Kello on 6:45. Äiti pukee paksut villasukat jalkoihinsa ja laittaa Isotädin tuoman villatakin harteilleen. Sen olkatoppaukset muistuttavat 1980-luvusta. Mieleeni nousee Patrick Swayzen tähdittämä tanssielokuva Dirty Dancing. ”Nobody puts Baby in the corner,” sanon mielikuvitus Babyn isälle ja laitan tulet kaakeliuuniin. Sellaisten taiat opittuamme se on alkanut palaa sellaisella huminalla että Swayzen kessukin taitaisi jäädä toiseksi.

On mukava katsoa töihin lähtiessä kuinka piipustamme savu kohoaa. Se muistuttaa mieliin Kardemumman yöt, Leipuri Hiivan. Perinteinen perheenisän sunnuntaileipäkin on unohtunut, muistan samalla. Lähinnä sitä on muistuttanut ainoastaan puurokuorrutettu Poika, tuo Pinokkion ja kalakukon lennokas risteymä. ”Gepetto, miksi minut tällaiseksi loit, harteilla jököttää umpipuupää” syyllisti Kumikamelin Pinokkio luojaansa parisenkymmentä vuotta sitten. Meidän ei, ainakaan vielä. Onneksi.

Moottoritiellä on taas aikaa kuunnella mitä viisasta radion miehillä ja naisilla on sanottavanaan. Aina ei ole mitään. Tänään on eräs niistä aamuista. Radio Helsingin yleisökilpailun mukaan onnellisen ja pitkän elämän raaka-aineina voisivat olla lasillinen piimää joka aamu ja kainalopieru sopivaan väliin. En pidä piimästä enkä keksi kainalopierullekaan muuta sopivaa väliä kuin kainalon. Siellä sen onkin syytä pysyä, tuon hienhajuisen rupsahduksen. Säädän kanavaa ja löydän uutiset. Niissä mainitaan lakialoitteesta joka estäisi tupakoinnin yksityisautoissa silloin kun kyydissä on alle kahdeksantoistavuotiaita lapsia. En oikein tiedä mitä aloitteesta ajattelisin. Lapsia on toki suojattava kaikelta, myös savun passiiviselta rappiolta. Mutta silti. Kuinka valvonta toteutettaisiin? Laitettaisiinko lapsiin neuvolassa jonkinlainen savuanturi takaraivoon joka ilmiantaisi lähellä käryttäjän? Muistelen lapsuuttani. Tätiäni ajamassa huivi päällä välikoppa Escortilla tupakki huulessa röyhyt en. Minä takapenkillä, naama etupenkin selkänojassa kun törmäsimme kuorma-auton kylkeen. Muistelen, että ei se tupakki minua silloin satuttanut. Eikä se ollut se paljon puhuttu vauhtikaan, kuten ei myöskään matka vaan äkkipysäys ja pellin rysäys, nenän lysäys. Uutinen jatkuu, ja radioääni kertoo, että autossa tupakoinnista ei kuitenkaan toistaiseksi aleta sakottamaan. Se on hyvä. Samalla muistan, että kesäkuussa Ikaalisissa ottamani nopeusvalvontakameran kuva on yhä maksamatta. Siitä huolimatta, että en kuvaa ikinä itselleni saanut. Mietin kuvaa. Mietin maksua. Mietin autossa tupakointia. Sitä ennen harrastinkin. Ehdin tupakoida yhdeksäntoista vuotta. Ihmekö siis, jos keuhkot ovat romuna, kuiskaa hentoääninen omatunto. Pöh, sanon sille. Keuhkokuume se keuhkoni kuumensi, ei savu lain. Tuumin hetken tupakoinnin uudelleen aloittamista. Jos ottaisi piipun nyt. Sen kanssa ei välttämättä saisi tunnistettavaa kuvaakaan kun tulosteessa olisi vain valtava piippu ja savuhattara. Päätän olla tupakoimatta toistaiseksi, mutta harkita piipun sytyttämistä mahdollisten lastenlapsien syntyessä. Siihen on vielä aikaa ja ehkä yhteiskunta on jo rappeutunut siihen mennessä niin, että on jokaisen oma asia josko keuhkojaan tervaa. Tai sitten tupakointi tapahtuu 1930-lukuisen New Yorkin tyyliin salaluolissa. Niihin kuljettaisiin kolmen ilmatiiviin hajulukon lävitse ja poistuttaisiin otsonoinnin kautta. Olisi salaisia koputuksia ja salasanoja. Kuvittelen itseni 65-vuotiaana laulamassa pieneen ovi-ikkunaan tunnuslaulua: ”Näen piipusta kun savu kohoaa”.

Seuraavaksi uutisissa kerrotaan amerikkalainen näyttelijän Patrick Swayzen kuolleen haimasyöpään. Se palauttaa vaeltavan mieleni vartalooni. Swayzen syöpä oli diagnosoitu jo tammikuussa 2008 joten puolitoista vuotta Patrick sen kanssa ehti elellä. Se oli sitten sen Dirty Dancingin loppu, ajattelen. Kuinkahan kummassa juuri se elokuva aamulla mieleeni tulikin? Olkatoppauksista, muistan sitten. Toista rooliaan, Ghostin kummitusta Patrick voisi sen sijaan vielä esittää jos sellaiseksi päätyy. Harmaaksi ektoplasmaksi, savupilveksi. Huhupuheiden mukaan Patrick oli kova tupakkamies, kahden askin päiväpössyttelijä. Mitäpä siinä. Samanpa verran taisi olla omakin annokseni. Muistan, että lopettamisestani ei taida ollakaan vielä kuin vähän yli kolme vuotta. Se on vähän.

Viikin kohdalla lauma naakkoja nousee ilmaan Prisman tornin liepeiltä. Ne pimentävät auringon nanosekunniksi. Edellä jonottavien autojen pakoputkista noruu vettä ja nousee savua. Oivallan, että nekin ovat eräänlaisia piippuja. Taivaalla lentää lentokone vanaa perässään vetäen. Katson sitä ja ymmärrän: Lentokone ei ole piippu. Se on sikari.

Maan korvessa kulkevi johtosen tie

No onkos tullut kesä laulavat pikkulinnut lauantaina. Ilma on kaunis ja Äiti lähtee kaupunkiin kaunistautumaan. Hän lähtee  jo seitsemältä vaikka kampaamoaika on 9:15 eikä kaupungissa ole mikään muukaan auki lauantaina ennen kello yhdeksää. Paitsi kauppahalli.

Siksipä kai Äiti soittaa Hakaniemen hallista jo hieman jälkeen kahdeksan ja hehkuttaa aamuisen kaupungin kauneutta, ihmisvilinää oranssien telttojen kupeessa. Me olemme nyt kotiväki, me emme vaikutu. Poika syö puuroa ja kakkaa. Tyttö suo muroja ja kakkaa. Minä olen Isä ja minä syön leipää.

Äiti tulee kotiin vasta päivällä. Hänellä on uusi tukka. Ja meillä uusi look: Koko koti on sisustettu puurolla, leivänpaloilla ja pureskelluilla haloilla. Koti-isä kaatuu salaista kunnioitusta Äitiä kohtaan puhkuen sohvalle päivän lehden kimppuun. Se on omituisen ryppyinen ja siinä on banaania.

Sunnuntaina lähdemme retkelle Fallbackan kotieläintilalle. Serkutkin tulevat paikalle. Näemme lampaita. Vuohia. Ankkoja. Pupuja. Ponin. Hevosia. Isompi hevonen viedään navetan viereen suittavaksi ja pienempi huutaa sydäntäsärkevästi toverinsa perään. Koetan muistella M.A Nummisen laulua Hevoseni ja minä mutta saankin mieleeni samalta Taisteluni –levyltä oleva rallatuksen Jos jäsennämme. Se on lempilaulujani. Hevosen hirnahdus palauttaa mieleni Fallbackan pihaan vaikkakin hirnahdus muistuttaa jotenkin myös M.A:n tavaramerkillistä kiekaisua. Hevonen nostaa häntäänsä ja kakkaa. Lähdemme kävelylle halki peltojen ja pienten metsäisten kumpujen.

Fallbackasta poikkeamme Tapanilaan kiinalaiseen ravintolaan. Äiti toteuttaa hyväksi havaitsemaansa mallia ja vaihtaa Isän tilaamat ruoat ristiin. Sikäli oiva veto, että Isän Äidille tilaamassa ruoassa on neljä pikkuruista chili-merkkiä kuvaamassa ruoan tulisuutta. Isän itselleen tilaamassa niitä ei ole yhtään. Isän onnistuu syödä ruoka vasta kun oivaltaa, että jokainen nautittu vesihuikka vain lisää tuskaa.

Ruoan jälkeen menemme Serkuille jäätelökahville. Ne nautitaan pianon, kuivauskoneen ja pesukoneen paikoilleen nostamisen ja Koti-isän rappion runtelemien keuhkojen tasaantumisen jälkeen. Se kestää.

Palaamme kotiin illan jo hämärtyessä. Hiljennän autoa tonttimme kulmalla: Maakaapeli kulkee syvässä urassa jossa on kolmekymmentä senttiä vettäkin. Kaivannon reunalla on kovaksi tallautunutta harmaata savea johon on tarttunut läheisestä männystä varisseita kellastuneita neulasia. Katkoinkohan sittenkin liikaa juuria, ajattelen syyllisesti. 

Sisällä syyllistä ei tarvitse etsiä. Ne olemme me. Koko keittiö on peittynyt moskaan ja valtavat laumat banaanikärpäsiä lepattaa sinne tänne. Ne ovat hunnilaumoja, kaikensyöviä muurahaisia. Soitan niille Youtubesta Jacques Belin version kappaleesta Amsterdam ja asetan ansan: Etikka-sokeri-vesi-astianpesuaineliemen. Aamulla siihen on vajonnut kuusi viatonta siipiparia. En tunne syyllisyyttä. Lähden töihin.

Paluu Taikavuorelle

Aamut ne käyvät vain vaikeammiks, kotoa lähdöt vain haikeammiks, saattoi Loiri rallattaa Einon sanoja mukaillen joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Tai sitten ei.

Elämä asettuu kuitenkin taas savisiin uomiinsa. On aamuherätyksiä, nousuja syvänmeren pohjasta. Työmatkoja. Töissäoloja ilman kahvinkeittimen napsautusta. Kotiinpaluita. Lasten mekastusta, Äidin mekastusta. Isän mekastusta. On romuläjiä porstuassa, eteisessä, keittiössä, makuuhuoneessa, ullakolla, pihalla ja autotallissa. On korjaamista odottavia ikkunanpokia. Maalinrapsutusta kaipaavia ovia. Silitystä kaipaavia villavaatteita ja lasten päitä. On odotuksia jostain tapahtuvasta joka ei koskaan tunnu tapahtuvan.

Yöt kulkevat pimeyttä kohti ja aamut ovat hämäriä ja kosteita. Porstuaan unohtuneet kengät ovat viileät ja eräänä aamuna Tyttö itkee käsiensä olevan jäässä. Sitä ne eivät suinkaan ole ja hetki punaisissa lapasissa palauttaa verenkierron. Verenkierto palautuu myös Isän aivoihin, hiljalleen, ja muistiin tulee ajatus lämmityskauden aloittamisesta.

Halkojen teko keuhkotaudin rappeuttamin keuhkoin on tylyä puuhaa mutta kokonaisvaltainen pakastuminen painaa vaakakupissa tätä enemmän. Ah kuinka romanttista tämä onkaan, huokaa kansallisromanttinen runoilija minussa, kuolla keuhkotautiin ja kylmyyteen vanhassa hirsitalossa. En vastaa mutta kansallisromanttinen ääni ei luovuta. Se vertaa keuhkotautia mielitautiin ja aivosyfilikseen ja juoppouteen. Olet kuin Aleksis Kivi Taaborinvuorella, runoilemassa orrujen sammalvuoteista, se jatkaa. Hermostun. Täällä ei sammalvuoteilla hallan hammasta pelätä! huudan sisäisesti. Kansallisromanttinen naurahtaa kolkosti ja korjaa, että hammas kyllä oli hallin. En välitä. Karistan kansallisromanttisen runoilijan olkapäältäni kuin hilseen ja kannan puut laatikkoon. Laatikon kyljessä on iso punainen risti. Se on aikanaan pitänyt sisällään Helsingin kaupungin öljyntorjuntakalustoa. Poika on innoissaan uusista haloista. Hän maistaa jokaista ja valitsee sitten käteen sopivimman itselleen rummuttelu kapulaksi.

Perjantaina on kaunis ilma. Sitä juhlistaakseni päätän kävellä töistä läheiseen kauppaan maitoa ostamaan. Alamäki viettää kaupan suuntaan joten menomatka on yhtä pyörintää. Takaisin päin raskasta (kevyttä) kauppakassia kantaen vain tuntuu olevan liikaa. Keuhkot pöhisevät, pihisevat ja paukkuvat. En silti pyörry, ainakaan itse sitä huomaa. Mutta jotain se palauttaa muistiin: Olen yhä toipilas. Olen Tomas Mannin romaanihenkilö Hans Castorp kiipeämässä Taikavuorelle. Sinne päästyäni saanen levähtää hetkisen kansituolilla kaunis viltti särkevillä jaloillani, toivon. Mutta toivo on turhaa sillä toivo on vain epämääräinen jana sattumanvaraisia äänteitä joka on pakotettu sanan muotoon. Sitä ei siis ole. Ja ulkopuolellani maailma jatkaa kulkuaan ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.

Ystävän käsi

Maanantaina palaan töihin. Olo on omituisen kevyt ja ihmekö tuo: Keuhkokuumeen jäljiltä vyöhön on pitänyt porata kolme lisäreikää. Lisäksi mainio yskänlääke, Redol Comp, komppaa vatsassani. Lusikallisen jälkeen tulee kiire saniteettitiloihin lusikalliselle. Aamu moottoritiellä sujuu sutjakkaasti ”ysköksen” tuloaikaa arvuutellessa.

Työt istuvat rukkaseen kuin vanhan ystävän dementoitunut käsi. En muista salasanojani ja kaikki on yhtä puuroa, velliä tai ainakin talkkunajauhoa jukurtilla.

Maanantaina jatkuvat opinnotkin. Sukellan päätä pahkaa tutkimuksen meren pohjassa töröttävään kiveen. Lehtorit eivät tunne armoa keuhkokuumeelle varsinkaan kun potilasoppilasta ei ole näkynyt sitten pääsiäisen. En anna tämän satunnaisen nuivuuden satuttaa itseäni vaan kannan harteillani lököttävää luupalloa suorassa kuin päätä.

Kotona odottaa lauma villiintyneitä lapsia ja tylsistynyt kotirouva sekä lasku sähköurakoitsijalta. Lasku ylittää arvion viidenneksellä joten se alittaa pessimistisen ennakko-odotukseni neljänneksellä. Arvion lisäksi lasku ylittää varallisuutemme, onneksi tosin vain kahdeksan euron verran joten seuraavasta tilistä tämäkin vuoto tilkitään. Ja näin konkurssia on siirretty taas eteenpäin. Viikolla, parilla. Parhaimmillaan.

Isän poissaolon hämmentämät tai riehaannuttamat lapset roikkuvat jaloissa kuin takiaispallot. En henno ravistella heitä pois. Pappakin on päivällä pistäytynyt ja omenoita on kerätty. Se on hienoa. Niistä voi leipoa jotain tai niitä voi heitellä kuin tennispalloja. Poika tekeekin niin.

Ennen nukkumaan menoa löydän kolme muussaantunutta luumua kirjahyllystä. Näen niistä unta. Ne ovat pehmeitä ja violetteja ja muussaantuneita ja niissä on kivet sisällä. Kiven sisällä, unessa, minä. Töissä.

Tiistaina töihin meno helpottuu. En juutu edes ruuhkaan. Tällä kertaa suhautan Lahdenväylältä Kehä Ykköselle ja sieltä Pihlajamäen kautta Viikkiin ja uusiin seikkailuihin jotka ovat jo vanhoja. Vanha on olo itselläkin, tunnen itseni Setä Samulin Maailman Vanhimmassa Sirkuksessa nuorallatanssivaksi Vanja-enoksi. Mutta nuoraa ei ole eikä tanssikaan oikein suju. Saan niskaani pieniä hikikuuroja pitkin päivää ja yskäkin yhä pahenee.

Päivän työt sujuvat silti sujuvasti aina siihen asti, että on aika palata kotiin. On outoa ajaa autolla jossa ei joka kaarteessa kilise kahvikupit sillä kahvinjuonti on loppunut keuhkokuumeeseen. Jostain kumman syystä näes kahvi alkoi maistua kitkerältä. Happameltako, kysyy pihlajanmarjaa mussuttava kettu mielessäni. Ei, vastaan sille. Kitkerältä. Katkeralta. Pahalta suoraan sanottuna. Siitä eteenpäin on mukissa lorunutkin vain vihreä tee. Se ei pahaa tee ja se on mukavan mukiinmenevää.

Päivä Rekolassa

Sairasloman toinen puolisko sujuu ensimmäistä leppeämmissä merkeissä. Antibiootin ajettua kuumeen karkuun kuin antilooppilauman alkaa lukeminenkin maistua. Ensin luen Sharon Lawrencen Jimi Hendrix elämänkerran, sitten Antony Beevorin Berliini 1945:n. Siitä suorana jatkumona koetan aloittaa Wehrmachtin matkaopasta Suomeen vuodelta 1941 mutta sairaus loppuu kesken.

Useimpina sairaslomapäivinä ulkona on kaunis ilma. Sisälle sitä ei juuri huomaisi jollei idänpuoleisella seinällä jököttävällä sohvalla maatessa tulisi hiki. Hiki tuntuu muutoinkin olevan keuhkokuumeelle olennaista. Sitä vuotaa ja vuotaa, valuu ja valuu. Paksua hikeä. Märkää hikeä. Mietin sen pullottamista ja myymistä kivennäisvedeksi Liettuaan. Tässä voisi olla markkinarakoa, tuumaan. Vaurauden lähde vain hiipuu viikon kuluessa.

Keskiviikkona uskallan ulos ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen lopun aikojen Ozzy Osbourne huojumassa hiukset sekaisin raidallisessa pyjamassa kaapelikaivannon äärellä. Antibiootit vain väsyttävät niin, että on pian pakko palata sohvan syleilyyn. Siellä minusta tulee velttovatsainen Herman Göring Valtakunnansalin viimeisinä päivinä. En saa nahkojani luoduksi uudeksi Jimiksi vaikka otan hetkeksi kitaran käsiini ja koetan näppäillä Hey Joen alkua. Käteni vain alkavat haista kummalle. Poika lienee soittanut slideä kalapuikolla, tuumin.

Torstaina ja perjantaina venytän maailmani rajoja kirjaston parkkipaikalle ja Tikkurilaan asti. Tuntuu omituiselta käydä kaupungin vilinässä, sivistyksessä. Tikkurilassa on harmaata ja siellä sataa. Ihmiset näyttävät apeilta. Minä istun autossa ja yskin ikkunat huuruun.

Lauantaina on Rekolapäivä. Osallistumme siihen. Puemme kävely-ystävälliset vaatteet yllemme ja lastaamme lapset vaunuihin. Morjenstamme ohimennessä naapuria mutta tämä vaikuttaa omituiselta. Liekö syynä Vantaan Energian kaivuupuuhat, mietin. Muistan samalla, että lienee vielä syytä tarkistaa kaivauspaikan oikeellisuus joltain asiaankuuluvalta taholta.

Rekolan keskustassa, cityjen cityssä, meno on tiukkaa. Pankki- pubi- pitseriakompleksin viereen on kasattu keltainen pomppulinna ja kompleksin taakse pystytetty sinivalkoisia telttoja. Niissä myydään suomalaisissa tapahtumissa pakollista keskiolutta. Emme osta. Bändi soittaa. Metrilakua ja afrikkalaisia rumpuja myydään. Äiti menee suosikkipaikkaansa, lastenvaatekirpputorille. Isä ja Lapset suuntaavat parkkipaikalle ihmettelemään heinää syövää ponia. Se kakkaa. Se on Tytöstä hienoa. Poika nukkuu. Lastenyhtye Kengurumeiningin herrat valtaavat lavan ja menemme kuuntelemaan. Tyttö heiluttaa jalkojaan rytmikkäästi. Poika kuorsaa. Lähdemme kotiin syömään.

Myöhemmin päivällä palaamme takaisin festivaalialueelle. Jokunen vanhempi herrasmies on nukahtanut rauta-aidan kupeeseen. Pieni poika soittaa sellolla Tähtien sodan tunnusmusiikkia. Poika kuuntelee innoissaan. Stand up koomikko miettii mikrofoniin, että mitähän se olisi ollut jos Ihmemies McGywerillä ei olisikaan ollut varusteenaan Sveitsin armeijan linkkuveistä vaan käkikello tai voimakasta juustoa. Emme jää kuuntelemaan loppuhuipennusta sillä olemme jo matkalla kotiin.

Sunnuntaina Koti-isän keuhkokuume alkaa virallisesti olla historiaa ja hänestä kuoriutuu taas keltasinisiin haalareihin pukeutunut antirakennusmies, kotoinen Katto Kassinen joka purkailee eteisen turhaksi jäänyttä väliseinää. Sen laudat ovat haperoita, naulat kulmikkaita. Sepän takomia. Mietin, josko ne voisi suoristaa ja museoida kuin Hendrixin rikkomat kitarat. En kuitenkaan tee sitä. Sen sijaan teen Göringit ja ylennän alushousuni päällyshousuiksi ja menen nukkumaan. Aamulla on mentävä töihin, kymmenen viikon kesäloman, kahden viikon sairasloman jälkeen.

Kuumetta

Päivät kuluvat kuin kuumeessa. Ja sitä onkin. Sahaavaa kuumetta joka vaihtelee 39,6 asteen ja alilämmön välillä. Kuumetta alentavat lääkkeet nostavat hien joka on paksua ja märkää. Olen uitettu koira, turkki läsässä ja haiseva.

Sairauden alkupäivinä ulkoa kuuluu kolinaa sähkömiesten kaivellessa kaapeleitaan ja poistaessa ilmajohtojaan. En tiedä mitä seinän takana tapahtuu enkä halua tietääkään.

Saan sairaslomaa puhelimitse työterveyshuollosta. Ensin he tosin koettavat saada influenssapolille käymään mutta lähettävät viikon sairaslomatodistuksen viimein postitse kun en jaksa matkata aina Helsinkiin saakka.

Parin päivän sairastamisen jälkeen olo parantuu kuin taikaiskusta. Meille tulee vieraitakin. Pappa Tyttöä hoitamaan sekä Seinäjoen Mummu ja Vaari yökylään. He ovat matkalla jostain jonnekin keittiökoneita mukanaan kuljetellen. Meille he asentavat astianpesukoneen jonka ansiosta veden lotraus loppuu ja keittiötoiminta inhimillistyy. Seinäjoen Mummu kuuntelee myös yskääni ja tekee diagnoosin: Keuhkokuume.Pohjalaisena hän antaa myös jatkotuomion: Tuo voi mennä tosi pahaksi ihan pian. Vastausyskäni kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se on maata järisyttävä kokemus, verhoja heiluttava räkätys.

Torstaina kuumetta on taas. Paljon. Liikutaan kuitenkin alle neljänkymmenessä asteessa. Se on hyvä, se korreloi Koti-isän ikää. Jotenkin. Koetan soittaa työterveyshuoltoon jotta keuhkokuumediagnoosini voitaisiin ratifioida mutta huoliani ei kuunnella. Työterveyshuollon mukaan kyseessä on epätyypillinen sikainfluenssa. Siksipä oireiden ei tarvitse korreloida influenssan oireisiin vaan ne voivat olla mitä vain.

En jaksa riidellä puhelimessa vaan antaudun kuumehoureisen unen syleilyyn. Se on Venäjän-Japanin sodain aikainen paha hoitaja joka käärii minut homeisiin käärinliinoihin. Herään niistä läpimärkänä. Hikoan niin paljon, että joudun vaihtamaan vaatteeni kolmesti kolmen tunnin aikana.

Perjantai-aamuna koen hetkellisen kirkkaan hetken ja koetan soitella eri terveydenhuollon instansseihin. Yksityinen Diacor ei ole kiinnostunut keuhkokuumestani eikä Anopin diagnoosista. He sanovat, että eivät tee sikainfluenssatestejä. Koetan laittaa jalkaa oven väliin toteamalla, että ei tässä sikainfluenssaa haluttaisikaan testata vaan vain sen puutetta. Ei auta. Diacorin puhelinhenkilö runnoo minut linjoilta kuin neuvostoliittolainen naisjääkiekkoilija eikä sukupuolenmääritystä tarvita. Seuraavaksi koetan onneani Vantaan kaupungin influenssapoliklinikan kanssa. Huonosti käy täälläkin. Saan kehoituksen jäädä kotiin sairastamaan sikainfluenssaa joka on diagnosoitu puhelimessa.

Hetken rauhoittumisen jälkeen soitan uudestaan työterveyteen ja runnon itseni vastaanotolle. Saan jo puhelimessa kehoituksen lotrata itseni desinfiointiaineella heti ulko-ovien sisäpuolella ja asettaa hengityssuojain naamalle ennen neuvontaan menoa. Niin teenkin. Sitten minut ohjataan istumaan eristettyyn käytävään jonka ovella on iso kyltti: Influenssapotilaat. Puolen tunnin odotuksen jälkeen pääseen vastaanotolle. Lääkärillä on suojatakki, kasvomaski, kumihanskat ja suojalakki. Hän kyselee oireeni, kuuntelee keuhkoni. Lääkärin mukaan keuhkot rohisevat, vinkuvat ja pihisevät mutta se kaikki täsmää oikein mainiosti epätyypillisen influenssan oireisiin jotka saattavat siis olla mitä vain.

Lääkärin tapaamisen jälkeen pääsen taas eristyskäytävään. Siivoaja kurkistaa ovesta ja katoaa äkisti. Reppuselkäinen opiskelija on koskettaa käytävän ovenkahvaa mutta vetää kätensä sitten takaisin kuin olisi nokkosta koskenut. Viimein sairaanhoitaja astuu sisään. Hänellä on valkoinen takki, kumihanskat. Hän vetäytyy hetkeksi jonnekin ja palaa takaisin. Nyt hoitotakin päällä on valkoinen paperitakki ja silmälasien päällä leveät suojalasit. Minua naurattaa. Hoitajaa ei. Hän on 1970-lukuinen kirjastonhoitaja, proto Kelan-virkailija jäisine silmineen, hyisine sormineen.

Pitkän odotuksen jälkeen pääsen taas lääkärin pakeille. Lääkäri vaikuttaa rennolta desinfioidessaan itseään. Hän kertoo kaikkien tulosten viittaavan siihen, että minulla on keuhkokuume. Sitten hän ojentaa minulle hoito-ohjeen Näin hoidat itseäsi H1N1 -influenssassa. Toteamukseeni, että keuhkokuumehan se tässä keuhkoja rassaa hän vastaa, että keuhkokuume on sian jälkitauti. Ihmekö siis kärsimykseni, ajattelen. Saan antibioottikuurin, toisen viikon sairaslomaa ja poistun työterveydestä epätietoisena. Sairastinko sikainfluenssaa vai en?