Vappuaatto

Naapurin nallipyssy lyö tyhjää.

Kaivan orapihlajaa ojasta

Perinteisen siman 

0,7 prosentin voimalla.

Tyttärelläni on vaaleanpunainen pipo

ja pikkuruiset kourat munkkilaatikossa,

vaimollani kevään keltainen paita

atooppinen poika kainalossaan.

Tämä on sitä 

keskiluokkaista 

perheunelmaa

josta joku muu uneksi.

Hevou Kiti

Mainonnan maailma on ihmeellistä. Markkinamiehet heittelevät siimojaan ja koukut tarttuvat aivojemme poimuihin. Näemme kuvan, kuulemme jinglen ja matkaamme markettiin. Hirvittävä disinformaatiomäärä myrkyttää mieliämme päivittäin. Olemme uhreja, olemme voimattomia sijaiskärsijöitä. Varattominakin olemme vain rahamasseja, kohderyhmiä ja markkinasegmenttejä.

Muutto uuteen kotiin on kotiinpaluu. Kelitkin muuttuvat dramaattisesti. Ensin on pientä yöpakkasta mutta sitten huhtikuu villiintyy kesannolle ja saamme nauttia poikkeuksellisen kauniista ilmoista.

Ensimmäiset päivät muuton jälkeen ovat silti hankalia. Olemme lauma sokeita jotka ovat saaneet näkönsä, kävelemään komennettu Lasarus joka on niin iloinen, että ei tiedä minne menisi. Emme mekään.

Käytävät ovat täynnä laatikoita. Huoneet ovat täynnä laatikoita. Laatikot ovat täynnä laatikoita ja niin edespäin. Mitään ei löydy, ja jos löytyy, ei sille löydy käyttöä. Ja sitten kun herää tarve on tuote jo hukkunut.

Puen pitkät kalsarit farkkujen alle ensimmäisenä arkiaamuna uudessa kodissa koska mitään muita ei löydy. Lämpötila on reippaasti plussan puolella jo lähtiessä ja vain lämpenee. En ole käyttänyt pitkiä useaan vuoteen enkä muistanut sellaisia edes omistavani. Aiemmin. Lyhyet sen sijaan ovat hävinneet kuin jokin tuuleen. Tuhka se ei voi olla sillä tuhkaa meillä on. Runsaasti. Sitä on kaakeliuunissa, sitä on puuhellassa. Ja sinkkiämpärissä kaakeliuunin vieressä. Kuinkahan lapset eivät ole vielä sitä kaataneet, ajattelen, mutta en käy sitä tyhjentämässä.

Tyttö itkee ensimmäiset päivät mutta tokenee sitten. Uudesta kodista putoaa uutuudenviehätys ja vanha katoaa muistista. Ja miksi sitä muistelisikaan. Laskujensa mukaan Koti-isä on tehnyt osoitteenmuutoksen kaksikymmentäkaksi kertaa elämänsä aikana. Ankeat väliaikaiskämpät unohtuvat vaikka niissä olisi asunut vuosikausia. Kuka niitä jaksaa muistella, ajattelen, en ainakaan minä.

On juhlaa herätä uudessa kodissa. Valo siivilöityy puhallettujen lasien lävitse ja vääristää maiseman Van Goghin maalaukseksi. Lähimmästä tähdestämme tulee auringonkukka ja Munchin Huuto heijastuu makuuhuoneemme kattopaneliin. Kaikki on kovin kaunista, tuumaan.

Vähitellen muodostuu rutiini sytyttää tuli puuhellaan aamulla ja laittaa kahvin mustat haulit putoilemaan. Juon aamukahvit autossa matkalla töihin ja astiasto siirtyy etupenkille josta sen voi loppuviikosta palauttaa keittiöön. Tyttö saa omat astiat sillä Sähkömies on unohtanut asentaa hellan seinään ja on syötävä Ikeassa. Sieltä taas tarttuu aina mukaan kaikenlaista vähemmän tarpeellista. Ikean perheateria on  kyllä loistava keksintö, se on myönnettävä. Tilaan Pojallekin lihapullaranskalaiset vaikka tämä nukkua tuhnuttaa. Ne ovat hyviä. Samalla muistan tilanneeni Pojalle vastaavan aterian jo viime kesäkuussa. Silloin Poika oli iältään -4 kuukautta. Se on vähän. Varsinkin kun vertaa tähän vantteran voimakkaaseen painijaan joka osaa ryömiäkin jo vallan hienosti.

Päivä päivältä laatikot tyhjenevät tai sitten Isä siirtää ne avaamattomina vinttiin mistä ne voidaan siirtää avaamattomina eteiseen mistä ne voidaan siirtää avaamattomina autotalliin ja toiseen kaupunkiin käyttöönottoa odottamaan.

Elämä on kuin kirjastossa käyntiä. Löydämme vaatteita, kirjoja, leluja. "Hevou kiti!" Tyttö huudahtaa kun kaivemme esiin hänen auringonvarjonsa. Sehän se. Mutta mistä alle kaksivuotias tuntee tuotemerkit? Netistäkö? Mahdollisesti mutta sitä emme varmaksi saa tietää.

Kapselillinen pölyä

Vanhan kansanviisauden mukaan pääskysestä ei ole päivääkään kesään. Kesä saattaa ollakin jo käsillä mutta en tiedä kuinka kaukana se on sillä yht´äkkiä en muista miltä pääskynen näyttää. Muistin sopukoissa makaa vain turhaa tietoa. Muistan, että poikalasten suuri määrä ennakoi sotaa. Sellainen meillä onkin. Poikalapsi . Ja sota. Jatkuvasti. Silti Isä ei muutu juoksuhaudassa ryömiväksi tark'ampuajaksi vaan hänestä tulee pullisteleva apina, valkoinen oranki. Onneksi se ei haittaa sillä apinat ovat Tytön lempieläimiä karhujen ja kissojen lisäksi.

Öiden vaalentuessa ja vanuessa päivät tummenevat ja venyvät. Kaidalla tiellä pysyminen on hankalampaa kuin suoraan käveleminen amerikkalaisissa rattijuopumusepälyissä. Lapset heräilevät pitkin yötä. Äiti heräilee pitkin yötä. Isä valvoo ja ajattelee työtä. Tehtyä ja tekemätöntä. Tulevaa. Menevää.

Torstaina torkuttelen hieman yli kahdeksaan sillä menen töihin vasta yhdeksäksi. Oven takana kuuntelee huolestunut Anoppi. Ei uskalla herättää, ei. Onhan kyseessä kuitenkin mies, joka on irtisanonut lastenlasten asunnon vaikka uusi koti on puolikuntoinen ja muutoinkin tehnyt omituisia päätöksiä kautta linjan. Niistä minä olen onnellisen tietämätön, ainakin koko torkuttelun ajan.

Torstai on muutenkin torkkua täynnä. Joudun jättämään motorisoidut liikennevälineet kotiin ja käyttämään julkisia. Ne ovat unettavia. Lämmintä ilmaa ja hurinaa. Tärinää takalistossa. Pysyn silti hereillä oikealle pysäkille astuakseni viileään kevätaamuun. Muisten nuoruutta, kävelyä kotiin aamutuimaan. Citykanit pomppivat pihojen nurmilla. Olen keski-ikäinen.

Perjantaina talolla touhutaan. On putkimiestä, on timpuria. On sähkömies, sähkömies, anoppi ja appi. Vävy maksaa viulut ja on töissä. Illalla paketoimme Pojan sinivihreään haalariin ja Tytön siniharmaaseen ja koko paketin harmaanvihreään perhefarmariin. Se on surullinen näky tomun tappamine vahoineen, ilottomine valoineen ja puuttuvine pölykapseleineen. Omituista, ajattelen, kuinka koko auto on oikeastaan muuttunut yhdeksi pölykapseliksi.

Pölyä on talollakin vaikka appivanhemmat ovat kunniakkaasti siellä raivanneet. En tiedä mitä mieltä he ovat talosta, mitä mieltä lastenlastensa uudesta kodista. En uskalla kysyä. Todennäköisesti pitävät meitä luomupropellihattuina, tuohifoliohattuisina pölypäinä. Anoppi on rasvannut puuhellan ja se toimii kuin junan vessa. Se onkin luonnollista sillä appi on VR:llä töissä.

Viikonlopun kannamme tavaroita. Kädet venyvät polviin ja sitten niistä yli. Blogitekstien kirjoittaminen viivästyy ja julkaiseminen unohtuu. Elämme pölypallossa kansainvaellusten aikaan omaa tomuamme paikasta toiseen siirrellen.

Cro Mignon

Ihmiskunta on pitkällisen kehityksen tulos. Näin ainakin evolutionistit meille kertovat. Kreationistit ovat toista mieltä: Heidän mukaansa Jumala sijoitti maahan dinosauriin luita ja muuta ja koko kaikkeus on alle kymmenentuhannen vuoden ikäinen. Pitkä aika sekin. Toisinaan tuntuu, että yksi pääsiäinenkin kestää ikuisuuden. Maa on lumesta sulaa, mustaa kuin mämmi ja maalattuja munia ilmestyy joka puolelle.

Otan pääsiäisen kunniaksi viikon lomaa. Sinä aikana talo on tarkoitus tuottaa asuttavaksi. Valmiiksi perheemme asua, ilon ja autuuden tyyssijaksi. Turha toivo. Putkimies tosin piipahtaa paikalla keskiviikkona mutta katoaa sitten pääsiäisen viettoon pyhistä muistutettuani. Kiroan mielessäni mutta kaikki on jo myöhäistä. Liian myöhäistä, olen jo pääsiäismunannut. Geneettinen muistini ei näemmä osaa varautua tällaisiin tilanteisiin vaikka isänikin on sanonut palkanneensa useimmiten väärät miehet oikeisiinkin tehtäviin kiinteistöjensä huoltoon. Sulattelen ajatusta mielessäni. Se sihahtaa hivenen muistaessani, että itsekin olen yksi niistä. 

Tyttö osoittaa evoluutiota todeksi omalla käytöksellään ja saa Äidin raivon partaalle, toisinaan sen ylikin. Varhaislapsuuden herkut muuttuvat äklöiksi eikä Isäkään niitä syö. Vihreä avokadomössö mussahtaa suusta ruokalapulle kuin räkätapit naapurin lapsen nenästä ja Äidin mämmin syöminen saa aikaan pahanlaatuisen trauman. "Isi, isi, Äiti syö kakkaa!" itkee kuukauden päästä kaksi vuotta täyttävä pienokainen. Ei auta selittää mämmin kulttuurisesta merkityksestä, ei pääsiäisruokien symbolistiikasta. Ei Fabergén munista eikä Mignoneista. Potalla käyminenkin tyrehtuu kun varomattomasti kerron Äidin sitten tyhjentävän potan viemäriin. Kakkaamisesta tulee uhka ja sitä uhmaikäinen alkaa vastustaa. Tiedelehdestä luemme artikkelia ruoan ulkonäkörasismista. Kuvassa on mämmiä syövä nainen. "Onko se Äiti?" Tyttö itkee, peläten kai että Äidin mämmin syönti näin maailmalle julistetaan.

Pääsiäismunat Tytölle maistuvat, Pojalle maistuu kaikki minkä suuhun voi tunkea. Pojalla tuntuu olevan kyllä käärmeen leukaluusto sillä niin kauas kitarisojen taa Tytön pikkuinen maitotonkka katoaa. Papan tuoma Mignon-muna houkuttaa niin Isää kuin Äitiäkin mutta maitosuklaa on laktoosittomasta ruokavaliosta automaattisesti pois. Pojan allergiset pulisongitkin ovat taas äityneet eikä Äiti tiedä mistä ruoka-aineesta kaikki tällä kertaa johtuu vai johtuuko mistään.

Kolmen päivän umpi aukeaa kuin raja Uuno Kailaan edessä ollessamme talolla töissä sunnuntaina. Äiti seisoo maalipurkissa ja Pojalla on suu täynnä sahanpuruja. Itkusilmäinen Tyttö selittää jotain mämmistä koettaessani pestä tahdasta pois puhdistusliinoilla. Kunpa olisi sellaiset putket, mistä aina saisi lämmintä vettä, ajattelen. Sitten oivallan, että sellaisia on. Mutta ei meillä.

Maanantaina käy ilmi, että Mignon-munat ovatkin laktoosittomia. Se lukee isolla Mignon-kennossa. Äiti epäilee Isän salaliittoa mutta Isä kiistää. Siitä huolimatta, että juuri Mignonit ovat aikanaan olleet erään hänen pitkäaikaisimman jekkunsa pääraaka-aine. Jäynä oli kaksivuotinen kestopila. Se toteutettiin niin, että joka toinen vuosi Isän äidin tai siskon tai muun läheisen Mignon korvattiin oikealla raa'alla kananmunalla ja joka toinen vuosi ei. Nerokasta.

Päivistä venyy taas öitä joista tulee oudon viistoja päiviä jotka laskevat kohti kalpeita öitä. Isästä tulee verhojen takana kyttääjä joka suunnittelee naulaavansa jalkansa sepäntakomilla nauloilla vintin rappusiin. Sitä hän ei kuitenkaan tee sillä hän on pääsiäismunapää.

Muutamaa päivää myöhemmin Mignon salaperäisesti katoaa. Se on sääli mutta en uskalla kysyä minne. Nielen kiukkuni kuin oksennuksen ja lähden. Töihin sillä on ylösnousemuksen aika.

Miinus kolmekymmentä prosenttia

Kevät keikkuen tulevi, aika tuuttiin katoelevi. Maailman talous pysyy pinnan alla ja puolisukelluksissa pysyy myös Koti-isä perheineen. Kataisen selittelyistä huolimatta asiat ovat huonosti monella. Kaupatkin lakkaavat myymästä päiväysvanhoja ruokia puoleen hintaan. Nyt on säästettävä jopa säästämisessä: Päiväyksen loppuun kuluminen syö hinnasta enää kolmekymmentä prosenttia.

Koti-isällä on yhä töitä. Siksipä viikonloppu on yhtä juhlaa. Työn juhlaa. Vappunenät ovat tästä kaukana. Pesemättömät hiukset alkavat muistuttaa vappuhuiskaa ja perhefarmarin sisusta pölyn kuorruttamaa tippaleivän sisusta. Ihmekö siis, jos kaikki taas tuntuvat katoavan. Jonnekin. Tulevan vapun syövereihin?

Remontointia nopeuttaakseni irtisanon väliaikaisen asunnon kahden viikon päähän. On tehtävä enemmän, järkeilen, kun on vähemmän aikaa. Aurinko paistaa ja mieleni on kevyt, lihakset nuoria ja vaikeudet voittamista varten eteemme asetetut.

Tovia myöhemmin maailma muistuttaa olemassaolostaan. Kultareunainen pilvi on sisältä mustunut peruna. Routa sulaa altani ja putoan märkään turpeeseen kasvihuonekaasuja tuprauttaen. Asunto on irtisanottu liian pikaisesti, kiljuu hätääntynyt ääni eikä Äiti edes vielä tiedä tulevasta kodittomuudestamme. Muistan myös, että opintojen maa odottaa allekirjoittaneelta laajaa työkokonaisuutta jonka deadline makes me dead. Se mikä ei tapa vahvistaa, ajattelen. Siten on todistettava: Kaikki mikä ei vahvista tappaa. On siis selvittävä tästäkin. Asetankin siis itselleni haasteen. Voitan sen, jos olen vuoden päästä hengissä. Palkinto määritellään voittohetkellä.

Lauantai menee kuin kuumeessa, talokuumeessa. Se on pahaa huumetta, lamaa keskushermoston. Siksi hermostumme herkästi. Olemme Äidin kanssa herkkämielisiä, kerkkäkielisiä. Se ei ole hyvä, aina. Pinnallisia tulehduksia tuuletus voi auttaa mutta samalla se lyö lisää kiilaa kynsien alle.

Lapsetkin havaitsevat pinnan alla kytevän jotain. Poika on levoton, punainen täplä poskella kasvaa. Tyttö on kiukkuinen, kaipaa Äidin mukaan Isää. Se on surullista mutta tuntuu mukavalta. Otan hänet mukaani työpaikan talkoopäivään. Tyttö syö kalakeittoa, piirtelee ja soittaa pianoa. 

Aika kuluu niin nopeasti, että tämänkin blogitekstin olemassaolo muistuu mieliin vasta viikko kirjoittamisen jälkeen. Silloin se on julkaistava heti punaisella -30 % tarralla merkittynä.

Aprillipäivä

Torstai on toivoa täynnä, kirjoitti muuan kirjailija kerran. Keskiviikoista hän ei sanonut mitään. Hyvä niin. Ne on itse elettävä, itse kirjoitettava.

Aprillipäivän aamu on kaunis. Keväisen auringonpaisteinen ilma ei ole mikään vitsi vaikka se vähän naurattaakin. Koti-isällä on lomapäivä eikä sekään ole aprillipila. Kotiin ei nyt ehdi jäädä. On ehdittävä talolle ennen mattomiestä käynnistämään rakennuspuhallin. En ehdi vaikka kiihdytän perhefarmarin hirvittävään nopeuteen sallituissa rajoissa. Havukosken tienovilla omituinen usva verhoaa lumenpeittämät pellot, ruskeavetinen joki virtaa raskaasti.Pellot ovat palavaa styroksia, ajattelen.

Talolla Mattomies istuu autossaan. Päästyäni pihaan hän loikkaa ulos vikkelään kuin Kimi Räikkönen savuavasta Ferrarista. "Sunko talo tää on," hän sanoo hivenen sarkastiseen sävyyn. Vastaan myöntävästi. Emme puhu enempää. Menemme sisään. "No on täällä sentään hirttäkin jossain," mattomies sanoo paikattua seinänosaa katsellen. No on, ajattelen. En kuitenkaan viitsi kertoa hänelle edellisenä päivänä löytämästäni ontosta hirrestä jonka sisälle oli rullalle kääritty paita. Enkä sahanpurulla täytetystä hirrestä enkä muutamasta muustakaan vastaavasta löydöstä.

Timpurin tultua paikalle laitan isomman lainaperäkärrymme, Vanerivariksen, auton perään ja lähden sahalle hakemaan paneeleita. Ilma on mitä kaunein, onhan aprillipäivä. Yhä. Kuuntelen Radio Rockia ja ajattelen, että aika on mennyt siitä ohi tai minä ajasta. Rockissa on kuitenkin hauskaa aprillipäiväjäynää. Mainostetaan Pasin Biiliä, soitellaan Timo T.A. Mikkoselle. Minä en soittelua kuule. Minä olen Timo T.A. Mikkosen entisessä kotikunnassa ostamassa paneelia. Saha löytyy helposti. Myyjäkin löytyy helposti kevythirsisestä mökistä. Siirrymme yhtä matkaa paneeliosastolle. Sielläkään ei ole Timo T.A:n patsasta. 

On mukavaa lastailla paneeleita kirpeän kuulaassa kevätaamussa. Puutavaramyyjä on iäkkäämpi herrasmies mutta homma häneltäkin hoituu. Ja kiroilu. Myyjä sadattelee niin maan perusteellisesti. Kaikkea. Kesken lastauksen työpuhelimeni soi. Esimieheni soittaa, ihmettelee, kuinka olen sahalla keskellä viikkoa. Kerron olevani lomalla. Puutavaramyyjälle kerron esimieheni soittaneen, ihmetelleen miksi olen sahalla. "Tarkasti, perkele," sanoo myyjä. "On ne vaan yksiä saatanoita, kaikki." En osaa vastata sillä esimieheni on mielestäni erittäin hyvä. Palaamme kevythirsimökkin paneeleita maksamaan. Myyjä ärisee kassantädille. Tämä ei hermostu. "Jos sua nyt kerran noin paljon vituttaa," myyjä sanoo, "niin miksi et mene tuohon lähimpään halliin. Siellä on vielä se köysi kurkihirressä. Laita se kaulaasi ja roiku siinä." Puutavaramyyjä astuu ulos kevythirsimökistä ja katoaa halliin. En tiedä onko kyseessä aprillipila. En ota riskiä. Maksan ja lähden. Paluumatkalla on pakko pysähtyä Mäntsälän Neste Tuliruusuun ostamaan bensiiniä. Tuliruusussa on kummallinen, pysähtynyt tunnelma.

 

Käyn jättämässä paneelit talolle. Annamme kuitenkin V. Variksen olla auton perässä sillä jatkamme ydinperheen voimin Tampereelle. Varis raakkuu sydäntäsärkevän surullisesti perässämme sillä olen unohtanut rasvata vetokoukun nupin. Lapset nukkuvat takapenkillä, Äiti nukkuu takapenkillä. Aurinko paistaa ohjaamoon ja minua väsyttää. Herätän itseäni laulamalla sisäisesti Kuullos pyhää valaa. "Ollos huoleton, poikas valveil on," kertaan. Se ei virkistä. Soitan myös pihaamme saunaa suunnittelevalle arkkitehdille. Suunnitelmat ovat kovassa vauhdissa, hän sanoo. Hyvä niin, ajattelen. Enää on saatava suunnitelmat toimintaan.

Haemme vanhat kaapit Tampereelta. Asunnossa on myös vanhoja ovia. Kuolaan niiden perään mutta en kysy sillä tiedän asunnon omistajan niitä itse tarvitsevan. Kaapit ovat hienot, täysipuiset keittiönkaapit. Niitä alkaakin olla, muistelen. Mutta nämäpä tulevatkin tulevaan piharakennukseemme. Siihen, mikä elää vain unelmissamme ja naapurin painajaisissa.

Treeltä jatkan Treevaan, Äetsän rakennusperintökeskukseen. Sen työntekijä luulee minua arkkitehdiksi koska olen tullut Helsingistä asti hakemaan paria ikkunaa. Minä en luule. Minä tiedän. Olen arkkiääliö. Onneksi se ei näy kovin kauas. Ja vaikka näkyisikin niin se ei haittaa. Ikkunan kootkin ovat omituisesti unohtuneet. Ostan muistin mukaan 48 x 56 senttiset.

Aurinko alkaa laskea kun pääsen Tampereelle. Äiti ja lapset ovat Tampereen mummulassa. Siellä on raukeaa. Kotimatkalla on ostettava bensiiniä. Variksen hinaaminen ympäri Suomea ei ole halpaa. Se on suunniteltu tuulitunnelissa mutta ei aerodynaamiseksi ja siksi se nostaa polttoaineen kulutuksen kaksinkertaiseksi. Halvempaa tämä silti on, ajattelen, kuin uusien tavaroiden osto. Toivottavasti ainakin. Lapset heräävät Linnatuulen jälkeen ja itkevät molemmat Riihimäelle asti. Sitten tulee hiljaista. On yhä keskiviikko kun pääsemme kotiin. Mutta vietyäni kaapit ja ikkunat talolle alkaa torstai. Se, mikä on toivoa täynnä. Onneksi. Aprillipäivä on totisesti ollut pitkä. Onneksi uuteen on vuosi matkaa.