Ajelehtijat

Me olemme ajopuita. Ajelehdimme asuntonäytöstä toiseen, kaupungista toiseen ja toisinaan maasta toiseen. Heti kun päätämme muuttaa Hämeeseen ja etsiä talon sieltä löydämmekin itsemme ihastelemasta jotain taloa pääkaupunkiseudulta. Sama toimii myös toisinpäin. Olen vakuuttunut, että kun pääsemme viimein lähtemään lomaturneellemme Keski-Suomeen niin hassaamme koko omaisuutemme ja paljon pankin rahaa johonkin kummalliseen röttelöön siellä. Ajattelemme taloja. Syömme taloja. Hengitämme niitä. Niissä on niin paljon kosteusvahinkoja, että ei ole ihmekään, että olemme koko ajan kipeinä.

Tämän päivän olemme kuitenkin päättäneet pitää lomaa taloista. Ajamme kauas maalle; Anstkogin ruukkiin Tyttären Tädin kesäpaikkaan. 

Matkalla käymme Karjaalla morjenstamassa vanhaa kaveriani hänen työpaikallaan. Tai niin ainakin luulemme. Emme ole nähneet vuoteen. Hän haluaa lainata heti autoamme käydäkseen kotonaan ja sitten Säästö-Marketissa ostamassa uudet kengät ja parit sukkaparit. Lähden mukaan. Äiti ja Lapsi jäävät kahvilaan.

Kaverin kämppä on pommin jäljiltä. Se on sisältä prikulleen samanlainen kuin asuntonsa Tampereella oli. Minulla oli samanlainen parin levyseinän takana. Olimme naapureita ja kohtalotovereita purku-uhan alaisessa makkaratehtaassa useita vuosia. 

Kaveri pesee jalkansa ja jättää sukkansa kuivumaan kämppänsä kuistille. Tai eivät ne oikeasti ole mitkään sukat enää. Ne ovat valkoisista tennissukista muokatut puoliksi maatuneet harmaat jalkarätit. Ne eivät ole multaiset. Ne ovat multaa.

Matkalla markettiin näemme kaverin pomon. Hän on viemässä taimilaatikoita asiakkaalle. Kaveri vetää hattua syvemmälle päähän, minä nojaan eteenpäin.

Löydämme Säästö-Marketista oivat popot ja palaamme pankkiautomaatin kautta takaisin taimistoon. Kaverin pomo ajaa vastaan. Kaveri sukeltaa penkkien väliin.

Karjaan pääkadulle neljä ruskettunutta mafiosoa norkoilee Ke-Ke parturin edessä sillä Karjaa on Suomen New Jersey ja Perniö Syyläri City. Pomon harmaa kaupunkimaasturi vilahtaa peilissä. Joku on kirjoittanut harmaan liikehuoneiston seinään: Elämmekö mielikuvituskuplassa? Elämme. Palaamme. 

Tädin mökillä Tyttö leikkii serkkujensa leluilla ja hieman serkkujen kanssakin. Me aikuiset keskustelemme viisaita. Setä savustaa nakkeja ja Täti paistaa lettuja. Syömme.

Kotimatkalla tummat pilvet kasaantuvat taustapeiliin. Espoon yllä loistaa sateenkaari. Se on omituinen; lyhyt ja paksu eikä siinä ole kuin kahta väriä. Siinä on alkuviikkoisen Puistolan talon värit: Punaista ja vihreää. En edes yritä löytää siitä mitään symboliikkaa.

Vattumaista

Äidin ollessa lomalla ovat vanhempien roolit alkaneet sekaantua. Isä tosin hoitaa yhä yksinoikeudella kaikki jätekuilun puhdistukset ja aamuherätykset jaetaan jotenkin tasan. Mutta muutoin: Äiti tekee ruokaa, Isä tiskaa. Äiti leikkii lapsen kanssa, Isä imuroi.

Lisäksi horisontissa häämöttävä töihinpaluu on vienyt Isän mielen tummaksi kuin kiinalainen kaupunki-ilma. Ei huvittaisi tehdä mitään. Vain lukeminen jaksaa kiinnostaa. Lainaan Äidiltä Michael Connellyn dekkarin Betoniblondi. Luen sen reilussa vuorokaudessa. Normioloissa aika on pitkä. Lapsiperheessä fantastinen tulos: Herääkin epäilys siitä, että olenko kokonaan vetäytynyt lapsenhoitovastuusta?

Michael Connellyn sankari, Harry Bosch, tuo jotenkin mieleeni Harry Potterin. Johtuuko se ainoastaan päähenkilön nimestä? En osaa sanoa. Kirjan edetessä selviää, että myös Harry Boschin äiti on murhattu epäilyttävissä olosuhteissa. Onko Harry Bosch siis aikuistunut Harry Potter joka taikuuden avulla selvittelee murhia maailmanlopun Los Angelesissa?

Lehtiä en nyt oikein lue. Mitä nyt vähän internetistä, Aamulehteä ja muutamaa aikakausilehteä... Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että olemme keskeyttäneet Helsingin Sanomiemme tilauksen kesäloman ajaksi. Aamulehti taas tulee meille yhä. Kysymys kuuluukin: Kuinka kauan ja kuka sen on meille tilannut?

Tämän viikon kuumimmat uutisaiheet ovat olleet: Kimi Räikkösen mummo toivoo, että lapsenlapsensa lopettaisi väkivaltaisen käytöksen. Tämähän johtuu tietysti siitä, että Räikkönen Ison Britannian GP:ssä tönäisi nurin liian lähelle tulleen valokuvaajan. Ville Valo kaipaa perhettä ja lapsia. Niinpä. Kukapa ei jossain elämänsä vaiheessa. Toista se on sitten kun niitä on. Viimeisin jymyuutinen koskee Satu Taiveahon ja Antti Kaikkosen häitä: Iltalehden mukaan ne ovat ökyhäät jotka järjestetään lainarahalla. Kaikkosen mukaan häiden järjestämiseen ei riitä nelinumeroinen summa. Olen lamaantunut. Me tuhlasimme satasen. Olemmeko pihejä? Varmasti. Bileet järjestimme puoli vuotta myöhemmin. Niissä ei kuluja laskettu.

Jaksan kuitenkin liikahtaa paikoiltani Talon takia. Kohdalleni jää jäljet lattiaan. Minusta on tullut Pühkemaja Vöerahansun vihreä divaani jonka alle kärpäset vaeltavat kuolemaan. Talo on tällä kertaa Puistolassa. Se on omakotitalo mutta kuuluu rivitaloyhtiöön. Välittäjä ei osaa kertoa haluamiani tietoja. Tai oikeastaan: En osaa muotoilla haluamaani kysymystä. Yhtiöjärjestyksen mukaan talon osakkeiden hallitsija hallitsee asuntoa joka kattaa keskimmäisen kerroksen ja on 79,5 neliötä. Kuitenkin talossa on vintti ja kellari. Niiden hallinnasta ei mainita mitään. Pahin pelkoni on, että taloyhtiö jossain vaiheessa alkaa laskuttamaan myös niiden neliöistä tahi pahimmassa tapauksessa toteaa niiden olevan kokonaan talohtiön omaisuutta. Teidän tapauksia, joissa näin on käynyt. Omistussuhteen pitää aina olla tarkoin selvitettynä ennen ostoa. Myyjä kakoo ja selittelee: Kyllä se on koko talo jota tässä myydään... On se aina ollut näin... Ei näissä tapauksissa täällä meidän alueella ole ollut ongelmia... Idässä on joskus ollut näissä riitaa... Tämä piha-alueen laajuus nyt on tullut vahingossa merkittyä väärin... Lapsi ryömii pitkin lattioita ja hukkaa hattunsa. Se on hänen smurffihattunsa, sopii erityisesti sinisiin vaatteisiin. Suru on suuri. Emme löydä sitä vaikka kierrämme koko talon ja puutarhan uudestaan. Epäilen välittäjän piilottaneen sen, että tulisimme takaisin. Ovesta ulos astuessamme huomaan ulko-oven hilseilevän pahasti, kivijalan rapautuvan ja katon olevan kohta uusittavan. Kuuluvatkohan ne taloyhtiön korjattaviin?

Paluumatkalla kotiin ostamme kulutusjuhlan kulmakivestä, Malmin Prismasta, makeita mansikoita ja vattuja. Niiden hinnat ovat marjojen hinnoiksi suolaisia. Mansikat: 4,80 € litra, vatut 3 € pieni tötterö. Tötterössä on parisenkymmentä isoa, tummaa vattua. Vatut ovat aina olleet suosikkimarjojani. Mutta eivät enää: Nämä ovat vetisiä, happamia ja omituisesti kitkeriä. Enkä nyt siis puhu pihlajanmarjoista. 

Kymmenen uutisten aikaan välittäjä lähettää viestin. Hän muistanut myyvänsä erästä toistakin taloa. Katsomme sen netistä. Se on ruma. On aika mennä nukkumaan.

Haluaisin lukea Harryjen seikkailuista kertovaa kirjaa vuoteessa ennen valojen sammuttamista. Sellaista minulle ei enää ole. Ajauduin siis omiin ajatuksiini: En ole hentoääninen poika jolla on raskas kaasujalka enkä töni valokuvaajia. En ole runoilijaksi halunnut rokkari enkä rokkariksi haikaileva runoilija. En ole lapsista haaveileva laiha ketjupolttaja. En ole Kimi Räikkönen tai Ville Valo. Pikemminkin olen Antti Kaikkosen fyysinen olomuoto tai Kalle Kilo. Ja ennen pidin vatuista.

Asuntokuumekohtauksia

Kotona. Tyttö kiukuttelee. Heittää tavaroita lattialla. Heittää ruokaa lattialle. Suuhun laitetun ruoan hän kaivaa suustaan ja heittää sitten lattialle. Äiti on pahalla tuulella. Isän nuha palaa. Joko hän on unohtanut lääkkeen?

Kotiin palautettu Tyttö osoittaa jälleen, että on kiertolainen. Hän kapinoi kotona oloa vastaan. Äiti viettää lomaa. Hän käy kaupoissa, parturissa. Viettää aikaansa keskustassa. Isä niiskuttaa. Kotona. Ja hoitaa Tytärtä. Koti-isyyttä on jäljellä enää vajaa kuukausi. Mitenkähän paluu tulee menemään? Koetanko vaihtaa kolleegoiden ja asiakkaiden vaippoja?

Perjantai-iltana saan mahdollisuuden käydä haistelemassa vapauden paheellisia tuulia. Aloitan turmioni Kallion Ikuisen Vapun aukiolta sillä löydän sieltä vanhan työkaverini norkoilemasta pankkiautomaatin edessä. Siirryn hänen kanssa Kolmannelle Linjalle Sirdieen. On hyvä saada muistutus maailman muuttumattomuudesta. Sirdien jukeboksin uusin levy on Tuomari Nurmion Oi mutsi mutsi vuodelta 1979.

Pieni ravintola on kuuma kuin turkkilainen sauna. Hiki on painananut omistajan välimerelliset kiharat pitkin päätä. Minäkin hikoan. Hikeni on märempää kuin olut tuopissani. On poistuttava. Menemme Om'puun. Käsitykseni mukana ravintola oli ensin Omppu, sitten Ompu ja nyt Om'pu. Mieletöntä nimenkeksintää. Lapsuudenmiljöössäni oli kahvila Vieteri. Nimenmuutoksen jälkeen siitä tuli kahvila Jousi. Kahvi keittimessä pysyi samana.

Poikkeamme vielä Rytmissä ja Factoryssa ennen yöbussittelua kotiin. 

Lauantaina Äiti lähtee ystävänsä polttareihin. Uudessa mekossa, hiukset juurilaitettuina ja yli puolenvälin raskaana hän on juuri avautuva unikon siemenkota. Tyttö nukkuu pitkät päiväunet, Isäkin. Tai Iä, kuten hän sanoo.

Iltapäivällä käymme tapaamassa Kunniakummisetää Linnanmäellä. Tyttö on tohkeissaan vaikka laitteisiin ei tällä kertaa mennäkään. Äiti tulee paikalle myöhemmin ja palaamme yhdessä kotiin. Äiti kertoo yrittäneensä aamulla väärän auton kyytiin. Sen kuljettaja oli ollutkin joku tuntematon nuori mies joka oli hämmentynyt saamastaan huomiosta. Hän oli kuitenkin ajanut aina uudestaan katsomaan heiluttelijaa. Lieneekö raukalla ollut kova muisteleminen päällä? Ei kai se vaan täällä ollut, kun...

Sunnuntaina käymme taas Talon etsintään. Vierailemme yhdessä. Se sijaitsee Nurmijärven Klaukkalassa. Myyjän mukaan sen on rakentanut itse muurari puhdetöinään. Talo on ihan kiva. Jos olisi sellaiset 250 000 euroa sukanvarressa niin sen voisi ostaa. Ja sitten vielä se satakunta tuhatta millä sitä korjailtaisiin. Alkuun. Illemmalla käymme katsomassa neljää kohdetta. Ulkoa. Näin koska aikataulumme eivät käy yksiin välittäjien kanssa. Mikään talosta ei tee meihin vaikutusta. Itse asiassa emme edes kunnolla näe kuin yhden.

Illalla ajamme vielä Vantaan Jokiniemeen katsomaan erästä navettaa. Siitäkään ei ole kodiksemme. Navetan takaa löydämme Metsäntutkimuslaitoksen rakennuksia. Ne ovat todella hienoja: Oikeita jugendlinnoja. Sellaisen kuin saisi. Silloin remonttirahassakin pitäisi kyllä olla vähintään yksi nolla enemmän.

Hampurilaisketjun farmiliiga

Sairauden niska on katkaistu: Se makaa korahtelevana raatona Kuressaaren hotelli Staadionin huoneen 106 lattialla. Kaikkialla on taistelun merkkejä: Auto on täynnä niistettyjä nenäliinoja. Huone on täynnä niistettyjä nenäliinoja. Taskut ovat täynnä niistettyjä nenäliinoja. Sieraimet ovat sierettyneet. Koti-isän lomaviikset ovat rää'än ja venäläisen nenäsumutteen vahaamat. Ne kiiltävät.

Olemme aamiaisella ensimmäisten joukossa, jo seitsemän jälkeen. Tauti on vienyt ruokahaluni. Saan vaivoin tungettua kaksi paahtoleipää suuhuni. Muut hotellivieraat tuntuvat olevan suomalaisia eläkeläisiä. Emme sovi joukkoon. Olemme muita raihnaisempia.

Jaksamme lähteä liikkeelle vasta kun huone pitää luovuttaa; juuri kahdentoista aikaan. Siihen asti nautiskelemme hotellista: Luemme, lepäilemme. Varaan netitse huoneen Vöerahansu Pühkemajasta Münamäestä.

Matkalla Muhun saarelle ja Kuivastun satamaan katselemme Saarenmaalaisia nähtävyyksiä. Niistä tärkeimpään, Kaalin meteoriittijärveen, tutustumme jalan auton ulkopuolelta. Olen käynyt siellä joskus aiemminkin. En muista siitä mitään. Toisaalta, ei siinä juuri muistamista olekaan: Kaalin kraateri on arviolta 7600 vuotta vanha meteoriitin törmäyskraateri. Oikeastaan, kraatereita on kaikkiaan yhdeksän. Käymme pääkraatterissa. Sen keskellä on pieni järvi. Kraatterin reunat ovat murskaantunutta dolomiittia. Mukanamme olevasta Tapio Mäkisen kirjasta Viro: Kartanoiden, kirkkojen ja kukkaketojen maa olemme lukeneet Lennart Meren arvelleen tapahtuman jättäneet muistonsa kansantarinoihin. Keksimme oitis erilaisia satuja meteoriitista. Omassa suosikkisatuni kertoo ajasta, jolloin ei ollut vielä aurinkoa eikä kuuta. Tuolloin tänne oli eksynyt muuan Kolja iso kaalinkerä laukussaan. Pitkällä matkalla kaali pilaantuu. Koljalle tulee mahavaivoja. Hän lennähtää kaali käsissään ilmojen halki jättäen taaksensa valtavan kraaterin ja savuavat dolomiittilohkareet.  Kyläläiset nimeävät kraaterin luonnollisesti Kaaliksi. Taivaalle lennähtänyt Kolja puolestaan pudottaa kaalinkerän heti ilmakehän ulkopuolella. Siitä tulee kuu. Itse Kolja jatkaa matkaansa, syttyy vähitellen tuleen ja muuttuu auringoksi. Äidin tarinassa puolestaan saarenmaalaiset ovat saaneet käsiinsä yhden kaalinsiemenen. Se istutetaan saaren keskelle, nykyiseen Kaaliin. Siitä tulee iso ja mahtava. Se on niin painava, että se painaa maahan kuopan. Kun se viimein on kypsä koko kylä tarvitaan työntämään se pois. Pidetään suuret juhlat ja kaikki saavat mahansa täyteen. Äiti pitää tarinasta erikoisesti siksi, että se on koko kylän yhteinen tapahtuma. "Niinku kollektiivihommaa tai jotain."

Kraatterilta laskeudumme viereiseen kyläkouluun. Siellä myydään paikallista pitsiä ja postikortteja. Koulun aulassa on Kaalin kartanon omistajien vaakuna: He ovat olleet von Gaehleneja.  Vaakunassa on ylös kurkottava kurki. Myyjä kertoo paikan nimen Kaali olevan muunnossa Gaehleneista. Kuinka tylsää! Samalla muistankin kaalin olevan viroksi kapsa. Koetan suomentaa vaakunassa olevaa vanhaa saksankielen lausetta. Paksua suomalaista Pohjanmaa t-paidassa naurattaa. Se en ole minä.

Lautta mantereelle on tällä kertaa totta tosiaan vanhoja Helsingborgin lauttoja: Entisen kotisataman nimi loistaa yhä paksun maalikerroksen alta. 

Mantereella ajelemme pieniä hiekkateitä kohti retkeilymajaamme. Tie pölisee. Ohitamme kartanonraunioita, lehmihakoja, harmaita töllejä, mopoilevia miehiä. Täkäläinen maaseutu on vielä elossa. Kurttuiset mummot kuokkivat kukkapenkkejään, kurttuiset miehet katsovat varjoistaan ohikiitävää autoa. Heidän ikäisiään ei suomen maaseudulta enää taida löytyä: Kaikki ovat menneet Kuressaareen tai Pärnuun juomaan Odessa-kuohuviiniä tai Vana Tallin-likööriä.

Löydämme pühkemajan kuin vahingossa. Se vaikuttaa parhaat päivänsä nähneeltä. Tai tuskin se on parhaina päivinäänkään ollut kovin loistokas. Yli-iloinen täti ottaa meidät vastaan. Hänen takanaan seisoo puhumaton nuori mies iso kiintoavain kädessään. Kiintoavaimesta putoilee kirkkaan oransseja pisaroita. Lieneekö marinadia keittiöntarpeisiin, ajattelen. Rouva pyytelee viittätoista lisäminuuttia huoneemme valmisteluun. Sitä meillä ei ole joten tarkastamme huoneen saman tien. Sisällä talossa tuoksuu savu. Seinät ovat maalausten ja hiilipiirrosten peitossa. Meille selviää, että paikka on kuuluisan virolaisen taidemaalarin Johannes Vöerahansun synnyinkoti. Taulut seinillä lienevät hänen. Valtavassa salissa on vielä aamiaisen jäänteitä: Pari vedessä lilluvaa harmaata nakkia ja kullankeltaista hilloa. 

Huoneemme on omituisesti talon katonharjassa mutta se ei kuitenkaan ole ylimmäinen huone. Yllämme on vielä pieni komero Katto Kassiselle. Katsastamme tilat nopeasti ja ajamme Raplaan etsimään syötävää. Matkalla kurkistamme Räikkülan kartanoa. Sekin on ollut joskus hieno.

Rapla on pienehkö maaseututaajama. Ruokapaikkaa on hankala löytää. Nälän sumentamin aivoin suuntaamme viimein Konsum-kaupan yhteydessä sijaitsevaan Farmburgeriin. Se on mielenkiintoinen kokemus, ei tosin kulinaristisesti. Äiti tilaa Kahe juustuburgeri eineen; tuplajuustoaterian? Ei aivan. Hänelle tuodaan ateria, joka koostuu kahdesta juustohampurilaisesta. Olisi pitänyt arvata. Kumpikaan ei ole kovin hyvää. Pihvit ovat jotenkin pehmeitä. Pakasteita, jotka on sulatettu, mutta ei kunnolla paistettu? 

Matkalla Vöerahansuun kulutamme aikaa ajelemalla pitkin ja poikin virolaista maaseuta. Käymme katsastamassa Kehtnan kartanon. Sielläkin olisi ollut majoitusta. Mutta emmehän me olisi sitä voineet tietää sillä varaamme yleensä (aina) ensimmäisen vaihtoehdon. Kartanon puutarha on lumoava. Siihen on padottu pari lammikkoakin joissa muutama herrasmies kalastelee. Pikatiellä kartanon vieressä on hienon hieno kahvila; Cafe Olee! Ikävä kyllä se on kiinni. Lienee ollut jo kaksikymmentä vuotta. Kahvilan katolla on haikaranpesä. Poikanen nostaa pitkää kaulaansa. 

Hieman myöhemmin olemme eksyneet. Ajamme ympyrää jonka keskellä pühkemajamme on. Siitä tulee Baba Jagan talo joka juoksee edeltämme syvemmälle metsään. Ohitamme viljavia peltoja, pieniä jokia, myllyjä, asfalttiteitä ja metsiä. Kun viimein löydämme perille, huomaamme, että olemme lukeneet karttaa vain parinsadan metrin päässä!

Huone ei vielä houkuta meitä joten jäämme ulos. Lapsi saa juosta nurmella. Keinumme koko perhe perinteisessä virolaisessa pihakeinussa. Lääkitsen itseäni Riga Balzamilla ja muutamalla Saku on ice -oluella. Ne ovat hyviä. Niissä on vanhanmallinen rinkulakorkki ja ne viheltävät aukaistessa. 

Talon toiselta puolen löydämme pari lehmää ja sonninmullikan. Tyttö innostuu. Maja 2:n takana on kenneli. Sen asukkaat innostuvat Tytön hihkunnasta. Sonni ja lehmät alkavat mölistä. Kaikki on kovin eloisaa. 

Tytön iltapesu postimerkin kokoisessa pesualtaassa on mielenkiintoinen haaste. Selvitämme sen jotenkin. Iloinen rouva on pedannut divaanin lastensängyksi. Ajattelen siirtää sen parisängyn viereen. Se on virhe. Sohvaa ei ole siirretty sitten glastnostin. Kuolleet kärpäset ovat piirtäneet rajat sen alle. Niitä on melkein sentin paksuinen kerros. Siirrän sohvan takaisin. Myös katossa töröttävä ruusuinen plafondi on täynnä kuolleita siivekkäitä. Se on omalla tavalla kaunis; metaforatasolla. Päätän kuitenkin nostaa vastustuskykyäni vielä pienellä lääkeannoksella. Olen mieltynyt Balzamin yrttiseen, hoitavaan makuun. Mietiskelen, kauankohan ruumiini mahtaisi säilyä jos sen balsamoisi kokonaan kyseisellä aineella? 

Aamulla heräämme virkeinä Tytön iloiseen viserrykseen. En muista nukkuneeni yhtä hyvin pitkiin aikoihin. Talosta kuuluu natinaa, nitinää, lirinää ja astioiden kolinaa. Menemme aamiaiselle. Salin takassa palaa tuli. Takka savuttaa. Ulkona on hyvä ilma. Lähdemme pihalle syömään.

Aamaisen jälkeen pyydämme isäntää esittelemään meille Johannes Vöerahansun kotimuseon. Meille selviää, että tämä on ollut yksi Viron merkityksellisimpiä maalareita ja maalauksen opettajia. Hän oli syntynyt vuonna 1902 talossa joka oli sijainnut pühkemajan lähellä mutta muuttanut jo hyvin pienenä pois. Taiteilija oli kuollut vuonna 1980 ja tätä synnyinkotia oli alettu rakentaa vuonna 1993. Erikoista.

Matkalla Tallinnaan käymme katsomassa Sakun kartanoa ja sen kuulua tehdasta. Tarkoituksemme on ostaa tulijaisia. Myymälää ei kuitenkaan löydy. Ehkä sellaista ei olekaan. Ajamme Tallinnaan ja menemme Selver-markettiin Järvekeskuksessa.  Ostelemme melko maltillisesti sillä jälleen joudumme itse maksamaan kaiken. Elämä sitten osaa olla kieroa. 

Laivamatka on tällä kertaa pidempi: Olen varannut meille paikan Helsinkiin Tallinkin Galaxystä tietämättä, että se on ollut radio Iskelmän keskiviikkoristeilyllä. Palaamme siis kotiin iskelmäväen seassa. Kerrassaan mielenkiintoista. Käymme kuuntelemassa parin entisen Iskelmäkuninkaallisen mietteitä elämästä. Opimme paljon.

Kotona kaikki on ennallaan eikä mikään ole samaa: Lauantaiaamuinen siivoukseni on ollut aivan turhaa sillä tavaroita pakatessa olen sotkenut kaiken uudelleen. Etanat ovat vallanneet puutarhan ja nurmikko on villiintynyt. Apilat kihisevät kimalaisia. Se on hienoa. Tomaatintaimissa asuva sammakkokin näyttäytyy. Se on kasvanut. Parannamme hieman sen pesää taimipusseja siirtelemällä. On kunnia-asia, että se asuu meillä. Se on itse Saku,  iskelmillä sammakoksi lumottu prinssi.

Hiisi vieköön

Siitä onkin jo aikaa, kun viimeksi kirjoittelin! Ja niin paljon on ehtinyt tapahtua, että en oikein edes tiedä mistä aloittaisin.

Lähdimme Tyttären kanssa kotoa jo lauantaina. Ostimme Helsingistä mukaan puutiaispihdit sillä ajattelin saarilla niitä lymyävän. Laivamatka Tallinnaan meni mukavasti, mitä nyt satamassa jonottaminen oli kuumaa ja hidasta. Laivassa menimme heti leikkipaikalle. Se oli suuri virhe! Ei niinkään itse leikkipaikka, vaan sieltä poislähteminen. Se aiheutti huudon. Onneksi Äiti oli meitä vastassa satamassa. Äiti vaikutti nuhaiselta; oli saanut Tytärtä edellisviikolla piinanneen flunssan. Tyttö taasen tuntui olevan jo paremmassa kunnossa.

Ensimmäisen yön vietimme Tallinnassa Pühavaimun vierastalossa. Se oli miellyttävä paikka. Ja voitko uskoa, aivan raatihuoneentorin, Raekojaplatsin vieressä! Illalla kävelimme hieman vanhassa kaupungissa ja kävimme eräässä kaupungin muurissa sijainneessa ravintolassa syömässä. Aamulla Tyttö heräsi jo kello kuusi ja muutaman tunnin päästä olimme lähtövalmiina. Söimme aamiaisen Reval Cafessa ja ajoimme Haapsaluun. Kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt siellä mutta pidimme kaupungista paljon. Kävelimme hieman vanhassa kaupungissa ja kävimme pitsalla.

Haapsalusta siirryimme tuotapikaa Hiidenmaan lautan satamaan. Matka ei ollut kovinkaan pitkä, kymmenisen kilometriä. Tien sivussa näimme useita raunioita. Kartanonnäköisiä sortumia ja bunkkereita. Todellakin. En edes ollut muistanut että liikuimme erään entisen maailman skitsofeenisimman valtion länsilaidalla. Täällä odotettiin imperialistista hyökkääjäsikaa kuusikymmentä vuotta. Ja nyt ne paskaiset ovat tulleetkin takakautta!


Lautta Hiidenmaalle kesti parisen tuntia. Lautalla oli lasten leikkipaikka. Tyttö leikki. Ja itki. Ja leikki ja itki. Lautta oli käsittääkseni entinen Ruotsin ja Tanskan välinen lautta. Lieneekö jokin niistä, millä Urpo-eno aikanaan aina matkusti Helsingborgista yli? Muistaakseni hänen suosikkilaivansa nimi oli Jeppe. Saatan kyllä muistaa väärinkin. Sen sijaan hänen asuntonsa viereiset koirakaranteenit muistan hyvin. Ja haukunnan.

Ensimmäinen iltamme Hiidenmaalla sujui siivillä. Majoituimme Keldrimäen Külälistemajaan Kässarin saareen. Aino ja Oskar Kallasin kesämökki oli vain kahdensadan metrin päässä. Sadan metrin päässä oli kyltin mukaan ravintola Pullu. Esitteessä keikisteli vähäpukeinen nuori nainen. Mietiskelin hetken aikaa viron kielen ääntämistä. Oliko se niin, että u ääntyy kuin suomen y-kirjain? En muistanut. Vaimo suuttui. Myöhemmin kävimme Kärdlassa. Oppaan mukaan nimi avautuu helposti suolalaaksoksi ruotsin kielellä. Makustelimme sanaa mutta emme saaneet siitä suolaa. Äidin flunssa saavutti jonkinlaisen antikliimaksin; itsekin aloin aivastella. Illalla sain turhaan ehdotella puutiaistarkastusta uuden pihdit käsissäni. Turha toivo.


Keldrimäen aamiaispöytä yllätti meidät aamulla. Sen sato oli kuin itsensä Enid Blytonin kirjoista: Tummaa leipää, paahtoleipää, leikkeleitä (kinkkua, sipuliteemakkaraa), juustoa, tomaattia, kurkkua, puuroa, mysliä, muroja, jugurttia, mehuja, kahvia ja teetä. Ahmimme. Ulkona satoi. Sateesta huolimatta sullouduimme autoon. Äiti niiskutti, omat aivasteluni ylittivät jo kaikki raja-arvot: Olin kipeä.

Ajoimme Emmasteen, pieneen kylään, ja Sõrun lauttasatamaan katsomaan miten Saarenmaan lauttoja kulkee. Niitä meni neljä päivässä ja mikäli ymmärsin yhtään parrakasta luotsia niin lippuja voi ostaa vain ja ainoastaan laivasta. Sõrustä ajoimme Hiidenmaan halki Kõpun majakkaa katsomaan. Se on eräs maailman vanhimmista majakoista, vanhin yhä toimiva. Se oli hieno. Söimme grillimakkaran kahvilassa. Ulkona satoi. Palatessa auton ikkunat höyrystyivät ja ajoimme risteyksemme yli. Onneksi mittakaavat Hiidenmaalla eivät ole kovin pitkiä. Lisälenkkimme käsitti vain parisenkymmentä kilometriä. Oloni huononi.


Ajelimme kohti Kärdlaa saaren pohjoislaitaa. Satoi kaatamalla. Väliin näkyvyys laski vain kymmeniin metreihin. Radiossamme soi Johnny Cash; American Recording nelonen. Bridge over Troubled Water ja muut. Jossain saaren keskivaiheilla yhytimme suomalaisen eläkeläisporukan polkupyörillä. Eipä käynyt katteeksi.


Ennen Kärdlaa käännyimme katsomaan Tahknan majakan ja Estonia-muistomerkin. Sade lakkasi. Saavutimme merenrannan. Astuimme ulos autosta. Sade jatkui. Sen voima lisääntyi, se piiskasi meitä raivopäisenä. Kävelimme silti majakalle. Se oli kiinni. Oli maanantai. Paluumatkalla ajoimme Hiiumaa Militaarimuseumiin. Kiinni. Miihklin talomuseoon. Kiinni. Kärdlan Turismiputiikkiin. Auki. Siellä myytiin värikyniä ja käytettyjä 0mpelukoneita. Kävimme apteekissa: Buranaa, Coldrexia, sumutteita jne.

Kärdlan laidalta löysimme vanhan tuttumme: Selver-marketin. Mutta kukaan ei ollut nyt maksamassa ostoksiamme. Ostimme siis järkevästi. Flunssaan Riga Balzamia ja mausteisia lihapiirakoita. Jos tauti ei niillä talttuisi niin ainakaan se ei harmittaisi niin paljoa. Marketista lähdettyämme sarvensa pudottanut hirvi ylitti tien. Se oli majesteellinen näky sadankin metrin päästä. Onneksemme se ei kohdannut meitä sateessa: En olisi millään saanut jarrutettua.

Illalla kävimme vielä Suuremõisan kartanossa. Kiinni. Viimein menimme naapurin Veitsi Talliin syömään. Se oli auki mutta parempi olisi jos ei olisi ollut. Yöksi balsamoin itseni. Se helpottaa. Vierasmajan henkilökunta on antanut meille myös vedenkeittimen lainaan. Teemme teetä.

Seuraavana päivänä, tänään siis, onko nyt sitten tiistai vai mikä, siirrymme Saarenmaalle. Lautta on pieni. Tyttö touhuaa koko matkan: Konttaa lattialla ja availee muiden matkustajien tarralenkkarien tarroja. Olemme liian väsyneitä ja raihnaisia puuttuaksemme. Lautalta päästyämme ajamme suoraan Kuressaareen. Voimat eivät riitä muuhun. Jäämme toiseksi löytämäämme hotelliin, Staadioniin. Se on siisti. Se merkitsee meille.

Iltapäivällä oloni huononee. Niskakin kipeytyy. Kävelemme kaupunkiin. On saatava lääkettä. Vaekoja Pubista ei kuitenkaan saa balsamia. On tilattava Jägermaisteria. Sitä on tosin nautittava tuplasti koska siinä on vähemmän yrttejä. Vähitellen oloni helpottuu.

Illalla huomaamme, että huoneemme kattovalo on kuin valvontakamera. Teemme pienen elokuvan.