Maailman vähiten korruptoitunut maa

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman vähiten korruptoitunut maa. Se tuntui hienolta, lämmitti rinnassa kuin huikka tiskin alta esiin kaivettua. Sittemmin Vantaa on virrannut paljon vettä. Uusi tutkimuskin julkaistiin. Siinä Suomi oli jo pudonnut viisi pykälää.

Maailmalla jylläävä sikainfluenssa tai jokin muu yhtä sikamainen tauti saavuttaa meidät jo ainakin toistamiseen. Se lapsiperheen elossa onkin hauskinta: Taudit kiertävät kehää kuin Räikkönen asfalttirataa. Tosin Räikkönen tajusi heittää hanskat tiskiin saatuaan ajokengän kuvan haalarinsa takamukseensa ja muhkean pääoman tililleen.

Ensin sairastuu Äiti. Voimat häviävät äkkiväkkiä kuin bensa loppuisi tai säädöt menisivät sekaisin tai vain hydrauliikka pettäisi. Lehdistötilaisuutta ei kuitenkaan pidetä joten lopullinen selitys jää kuulematta. Vuode vetää Äitiä puoleensa kiihtyvällä voimalla. Sitten voimaantunut vetovoima alkaa kiskomaan räkää sieraimista. Sitä tulee, tulee ja tulee. Kaikki on taas kovin hankalaa. Ikkunoiden takana lumi sulaa sulamistaan. Parkkipaikkojen laitamien keot sulavat alhaaltapäin ja muistuttavat pian thaimaalaisia hiekkakivisaaria hiekoitushiekkahuippuineen.

Tautihuippu saavutetaan viikonloppuna. Tytölle nousee kuume lähelle kolmeakymmentäyhdeksää astetta. Se on paljon, enemmän jopa kuin kaiken huippuna käytettävä Isän iän numeraalinen arvo. Lauantai-iltana sairastuu Poikakin. Yht'äkkiä jo viikon pyjamassa patsastellut Äiti huomaa olevansa juustosakkaisen maito-oksennuksen peittämä. Isä rullaa matot ja saa käskyn lähteä kuumemittarin patteria hakemaan. Helpommin sanottu, sanoo jälkiviisas. Palaan kaksi kertaa kotiin väärät patterit paketissa. Lopulta ajaudun epätoivoiseen kujanjuoksuun joka johdattaa minut Korson, Koivukylä, Jokiniemen, Tikkurilan ja muutaman muun paikan kautta Töölöön. Koska patteria ei saa, on ostettava uusi mittari, järkeilen. Sellaisia saakin päivystävästä apteekista. Huvikseni kysyn myös patteria. Käy ilmi, että niitä ei apteekissakaan myydä. Sen sijaan sieltä voi ostaa vielä pienemmän patterin joka käy pelkästään apteekissa myytäviin suurennuslaseihin. Me emme sellaista tarvitse. Lattiallamme olevat roskat ovat niin suuria, että ne näkee ilman lasejakin malkan silmään sattuessa.

Poika oksentelee kuin Old Faithul aina maitoa saatuaan ja kieltäytyy sitten juomasta kokonaan. Se ratkaisee oksennusongelman mutta luo uuden: Pikkulapset saattavat kuivua rajussa taudissa piankin. Huijaamme hieman vaihtamalla nukkuvalle tutin tuttipulloon. Tämä onnistuukin.

Alkuviikosta taudit hieman laantuvat. Isä käy normaalisti töissä. Töissäolo on kuitenkin eräänlaista päivystystä, varuilla oloa. Tulee samalla tutkittua työaikalainsäädäntöä tällaisen tilanteen varalta. Sen viesti on selvä, ainakin kunnallisalalla. Sairasta lasta hoitaa kotona oleva vanhempi vaikka itse sairaana olisikin. Lakikirja tuntee vain kaksi poikkeusta: Sairaalahoidon tai kertausharjoituksen. Äiti ei ole kummassakaan.

Torstaina Pojan kuume palaa. Pojan posket palavat kuumeisina ja Isä saapuu kuin eläköityvä F1-stara perhefarmarilla kotiin. Koivukylän terveysasemalla on rauhallista. Näemme lääkärin vain tunnin odotuksen jälkeen ja siitä viidentoista minuutin päästä pääsemme jo häntä tapaamaan. Lääkäri tutkii Pojan ja antaa diagnoosin: H1N1, sikainfluenssa. Diagnoosi tehdään vain pintapuolisesti, mitään vasta-ainetestiä ei lääkärin mukaan tarvita. Lääkäri kirjoittaa lisäksi Isälle sairaslomaa perheen hoitoon ja määrää Pojalle kauden ihmelääkettä, Tamifluta.

Palautan Pojan kotiin ja päräytän Tytön kanssa uuteen megamarkettiin. City sen nimessä hämää, hirvitys kun sijaitsee lähiössä. Mutta kuka haluaisi mennä Lähiömarketiin tai Taajamakeitaaseen? Agrimarket sen sijaan on ja hyvä niin. Marketissa on jäätelömaistajaiset. Maistettavana on kuutta laatua. Tyttö maistaa kahta. Kun kysyn hänen suosikkiaan niin vastaus on varma: "No ne kaksi!" Ostamme molempia.

Apteekissa on uusi hieno lääkerobotti. Se ei tosin lääkettä valmista vaan ainoastaan sen ihmisten ilmoille tuottaa. Meidän tapauksessamme farmaseutti joutuu kuitenkin kävelemään koko kahden metrin matkan sillä jostain syystä Mekaaninen käsi ei viivakoodia tunnista. Farmaseutti kertoo, että Tamifluta ei koske Kela-korvaus. Se on siis itse korvattava, kelattava, että sen arvoista se on. Vai onko? Ruskeassa pullossa lilluva harmaa neste maksaa hieman yli 43 euroa.

Kotona ilmenee pian, että Poika ei tamista välitä. Se ei mene raakana eikä mitenkään miksattunakaan. Koetamme mustikkahilloa sekä Pojan (lue: Isän) suosikkia lakritsijäätelöä mutta lääke ei vain alas mene. Kuume sen sijaan laskee. Illalla lukemat ovat taas normaaleja. Samalla pääsemme lukemaan netistä tarpeetonta tietoa. Selviää, että Tamiflu on otettu käyttöön suhteellisen nopeasti (ilman suurempia testauksia) ja että tehotakseen sen käyttö olisi aloitettava neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluttua oireiden ilmaantumisesta. Lisäksi se ei oireita vie pois, pikemminkin lyhentää taudin kestoa noin vuorokaudella. Luemme lisäksi Tamiflun aiheuttamista vakavista sivuvaikutuksista. Sellaisia ovat painajaiset, sekavuus ja jopa kohonnut itsemurhariski. En tiedä miten tällainen voisi vaikuttaa vuoden vanhaan mutta käyn kuitenkin korjaamassa Pojalta pois sähköjohdot joita yrittää puuhellaan tunkea.

Perjantai menee kotona. Kaikki nukkuvat pitkään ja hartaasti. Iltapäivällä menemme koko porukka taas uuteen markettiin. Nyt siellä tarjotaan kakkua ja kahvia. On siis oivallettu se maailmanlaajuinen laki, että mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Jos siis haluat minun ostavan jotain tekee pieni lahja siitä liukuvampaa. Kyse ei kuitenkaan ole lahjonnasta, enemmänkin ystävällisestä eleestä. Kakku on hyvää, luikahtaa käytävään kepeästi. Sitten Poika heittää omansa ostoskärryyn ja tapahtumaa ihmettelevä Äiti pudottaa omansa. Samassa Tytönkin kakku putoaa ja huomaamme seisovamme kakkukasassa. "Ei teitä voi julkiselle paikalle viedä," sanon naurussa suin. Se ei riitä. Onnistun suututtamaan lastenystävätädin. "Ei lapsia voi syyttää," hän opastaa. "Kyllä kaikille sattuu" ja voivoivoipieniälutulapsosia" kaikuu korvissamme kun koetamme paikalta luikahtaa.

Lauantainakin Isä pääsee sujahtamaan internetin ihmeelliseen maailmaan. Virukset eivät siellä meitä vaivaa, tänään. Luen, että Tamifluta Suomeen tilannut THL on saanut lääkkeen kehittäjältä GlaxoSmithKlineltä reilun "tuen." Tuen määrä on ylittänyt joinakin vuosina eräiden lähteiden mukaan jopa Sosiaali- ja terveysministeriön tuen. Onneksi elämme eräässä maailman vähiten korruptoineessa maassa, mietin. Muualla oltaisiin voitu kuvitella, että tämä tuki olisi jonkinlainen lahjus. Mutta ei täällä, herran tähden, missä dopingiin turvautuneet urheilijatkin puhtaille anteeksi aikanaan antavat. Luen lisäksi, että osa lääkkeistä vanhenee jo tuota pikaa. Niitä suunnitellaankin lahjoitettavaksi johonkin köyhään maahan. Se on hyvä ja sellainen Suomestakin nopeasti tulee.

Salaliittoteorioille tällaiset laiskat aamut ovat suurenmoisia. Voi antaa mielikuvituksen lentää kun ei tarvitse itse lentää. Otetaan siis paha virus ja siihen lääke. Annetaan tietotoimistoille runsaasti uhkakuvia etukäteen jotta voidaan luoda tietynlainen ilmapiiri. Sitten tilataan jokaiselle kansalaiselle lääke ja rokote. Annetaan taudin ensimmäisen aallon tulla suuren hysterian vallassa. Itse sairastin tuon mystisen taudin jo ensimmäisessä aallossa, elokuussa, lääkärin mukaan. Mitään testiä ei silloinkaan tehty. Lääkärin mukaan se ei ollut "pandemian tässä vaiheessa tarpeellista." Toisen aallon saapuessa ihmisiä aletaan rokottaa kuin karjaa. Pakotetaan ihmiset menemään rokotettaviksi terveyskeskuksiin missä varmasti on sairastuneia. Annetaan lehdistölle epämääräisiä tiedotteita. Hysteria kasvaa kun kuolemasta tehdään julkinen. Rokotejonoissa tapellaan. Tarvitaan vartijoita. Ihmiset sairastuvat ja terveyskeskuksiin tulee lisää jonoja. Diagnooseja ei tehdä, annetaan reseptejä. Tätä lääkettä vain ei voi kilpailuttaa sillä kilpailijaa ei ole. Kätevää. Eikä lääkkeen toimivuudestakaan ole sen enempää takeita kuin itse taudistakaan. Onko sitä olemassakaan, voisi kuulua seuraava kysymys.

On kuitenkin mieltä ylentävää tietää, että tämä kaikki tapahtuu maailman kuudenneksi vähiten korruptoituneessa valtiossa. Millaista meno tällä hetkellä esimerkiksi Pakistanissa? Sitä me emme tiedä. Jos hyvin käy, saattavat sikäläiset kuitenkin piakkoin saada lentopostissa vanhentuvia lääkkeitä. Täällä niitä ei enää tarvita sillä tänne ostetaan uusia.

Talven tuntu

Maanantaina maailma on sumussa. Heräämme englantilaisessa maalaismaisemassa. Nurmi vihertää yhä. Puiden lehdet ovat pudonneet. Sumu riippuu yllämme kuin kostea huopa.

Työmatka kuluu sumussa kuin sumussa omalla autolla. Laitalähiön väylät pumppaavat hitaasti mutta moottoritiellä pulssi kiihtyy. Ampaisen kiihdytyskaistalta sekaan ja olen kolauttaa edellä matavan Passatin takapuskuriin. Väistän sen hasardiheilahduksella viereiselle kaistalle Volvon eteen. Sumu roikkuu kymmenessä metrissä ja moottoritien valot ovat kummallisen liskon fluorisoiva selkäranka. Me olemme sen mahassa omissa pikku peltikapseleissamme kuin sulamistaan odottelevat pillerit.

Töiden jälkeen tapaan pihassamme odottavan sähkömiehen. Olen viisitoista minuuttia myöhässä koska oletin sähkömiehen tekevän niin. Tämä on noloa mutta tapahtuu. Sähkömies sanoo, että ei odottelu haittaa mutta en oikein tiedä. Katsomme loppuviikon sähkötyöt pikaisesti ja lähdemme Laajasaloon Pelastusarmeijan kirpputorilla komuutteja katsastamaan. Löytyy oikeanlainen mutta se ei ole meille sopiva.

Illalla luen netistä lehtiä saadakseni selville mitä maassa tapahtuu? Ilmeisesti ei mitään, jollei sikainfluenssarokotushärdelliä voida tapahtumana pitää. Syyrian kurdi Ebdi Mihemmed kiertää Suomea Pensselisetänä. Onko tämä nyt sellaista lamakulttuuria minkä puutetta on ihmetelty, mietin. Panutytön riipputissit ja löysänahkabaarit sen sijaan ovat onnellisesti jääneet 1990-luvun puoliväliin huonon sätkätupakansavuiseen keskikaljabaariin. Oi niitä aikoja. Ei niitä osaa kaivata, eikä haluakaan.

Tiistaiaamuna sataa lisää lunta. Se tykkyyntyy oksille, aidoille ja talojen katoille. On lähdettävä julkisilla töihin. Pipoa ei löydy mistään eikä hanskojakaan. Improvisoin kiireessä. Oikeaan käteen löydän oikean oikean käden hansikkaani eteisen lattialta. Hakkaan sitä hetken kaapinkulmaan jotta suurin osa sahanpuruista putoisi ennen käteen vetoa. Vasempaan laitan Äidin melko samanvärisen ja näköisen kintaan. Ulkona kiitän onneani siitä, että on yhä hämärää. Pysäkilläkään ei tuttuja näy. Se on hyvä.

Bussimatka raskaana putoavassa lumisateessa tuo jotenkin mieleeni Narnia-sarjan ensimmäisen kirjan. Bussi on Lucy joka kohtaa pian Faunin, me olemme Lucyn vatsassa. Vajoan omituisiin ajatuksiin. Se on omituista.

Lunta putoilee koko aamupäivän. Tunnen olevani ylösalaisin käännetyssä lumihiutalepallossa. Äidiltä tule tekstiviesti tuoda havuja kotimatkalla. En tiedä mistä sellaisia saisi. Metsästä? koettaa varovainen vuohenjalkainen fauni lampun luota. En kuuntele sitä.

Illalla porstuan johdosta roikkuva lamppu irtoaa johdosta ja sammuu. En osaa kytkeä sitä takaisin. Naulaan pari lautaa koolingiksi seuraavaa panelointikohdetta varten. Sitten avaan internetin. Luen englantilaisen miehen saaneen kaksitoista facebookin kautta tapaamaansa naista raskaaksi. Facebook taitaakin olla nykypäivän mopo, mietin. Pian sitäkin täytyy käyttää kypärä päässä. Mutta sitä ennen. Menen nukkumaan.

Ajankulua

Syksy kosii talvea ja saa viimein myöntävän vastauksen. Maa puetaan valkoiseen huntuun ja puut ravistelevat lehtiään maistraatin rappusille. Rukkaset jäävät tarpeettomiksi ja siksi ne voidaankin pukea Lapsille mutta Lapset hukkaavat ne ja joudutaan hankkimaan uusia ja yhä uusia rukkasia. Näin elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan. Niiden reunat ovat liukkaat ja pohja on täynnä teräviä kiviä. Me ajelehdimme uomassa ajopuuteorian heitteleminä, vain välillä päämme pintaan saaden.

Päätämme eräänä viikonloppuna pitää vapaata talopuuhista. Ajamme ensin Tampereelle minne Äiti ja Lapset jäävät päiväksi. Isä jatkaa yksin Virroille. Kyydissä on Vesihiisi-nimisen leikkilaitteen loppuosat ja takaisin on tarkoitus tuottaa lisää polttopuita. Mökillä on kylmää, lahden vesi jo jäässä. Rautavene jököttää tulevan laiturin päässä. Appi eli Vaari on jo paikalla. Ei paljoa puhella. Tämä on miesten maailma missä kiroaminen ja viinanjuonti eivät kuulu asiaan. Nyt tehrään töitä. Ja niitä tehdään.

Kahdessa tunnissa leikkiosat ovat päätyneet omaan läjäänsä leikkimökin ja rannan väliselle kaistaleelle ja halot peräkärryyn. Lastaamme tällä kertaa hieman vähemmän kuoripuuta sillä säilytystilamme alkavat olla niin sanotusti tapissa. Varastoja toki on, ei siitä ole kysymys. Kysymys on enemminkin siitä, että kaikki ne varastot ovat jo täynnä. Tarpeellisia tavaroita. Tarpeettomia tavaroita. Tavaroita. Rojua.

Takaisin Tampereella Mummu ja Pappa hoitavat Lapsia hetken. Saamme Äidin kanssa viimein kaivatun hetken kahden. Menemme Vatialaan läheisen haudalle. On pyhäinpäivän ilta ja hautausmaa kaunis kynttilämekossaan. Tuntuu jotenkin absurdilta, että se lienee ainoa paikka koko Suomessa missä kammottava Ameriikasta kantautunut Halloween-villitys ei lyö avokämmenellä kasvoille.

Seuraavana sunnuntaina Isän ystävä Englannista tulee kylään. Isä hakee hänet lentokentältä ja tuo kotiin syömään. Matka porstuan halki on vaaroja täynnä. On paneelia, on villaa, on kummallisia laatikoita. Laatikoita tarkemmin tutkittaessa ilmenee, että ne ovat täynnä kirjoja, lehtiä ja kesämökin tuoksuja. Mökin tuoksu niihin on tullut koska niitä on kylmässä säilytetty.

Talvi sakenee ja tuuli riepottaa kuorilautapinon päälle asetettua pressua. Laudat kastuvat vähintään kaksi kertaa viikossa. Se vaikeuttaa niiden polttamista. On siirryttävä kolmiportaisesta neliportaiseen puunkuivatusjärjestelmään. Se hankaloittaa kaikkea homeenhajuisten puupinojen vallatessa alati lisää alaa.

Talon virittely jatkuu miedolla lämmöllä. Se tuntuu kiehuttavan lähinnä naapuritalojen asukkaita. Heillä onkin meihin verrattuna yksi huono puoli: Epäsiisti naapuri. Onneksi armelias lumi peittää pihagrillimme, päivänvarjomme, ruosteiset polkupyörälaumamme, pihalla säilöttävät varaikkunat, lahot puut, lahoavat puut, laudat, panelit, halot, työpöydän, pihatyökalut ja muutamat muut pihalla lojuvat tavarat. Ihmeellisen paljon tavaraa näinkin pieneen pihaan mahtuu, mietin. Samalla mietin myös sitä onnenpäivää, kun kaikki maailmalla evakossa oleva romumme kotiin saadaan. Se tuleekin olemaan näky. Moottoripyöriä. Lisää polkupyöriä. Sohvia. Pöytiä. Tavaroiden määrä on valtava ja se murskaa mielikuvituksellisena mielikuvituksenikin, muuttaa mieleni puolikkaan mielipuoliseksi kuvastoksi, romuläjäksi.

Saapuu taas sunnuntai. Nyt se on isänpäivä ja se pyhitetään Isälle. Isä ei saa nousta ennen kuin aamiainen on laitettu vaikka olisikin hereillä jo ennen lasten nousua, niin harvinaista kuin se onkin. Aamainen on kuitenkin ikimuistettava kuten myös pienoishunnien hyökkäys hämärään makuuhuoneeseen. Saan lahjaksi hienon t-paidan jossa on Daddy Linen -linja-autonkuva sekä Tytön maalauksen ja Pojan piirustuksen. Nekin ovat kovin hienoja.

Iltapäivällä menemme Lasten kanssa pihalle. Äitikin on pihalla ja jää siksi yöpuvussaan sisälle. Kaivamme esiin pulkan ja puhdistamme keinun istuimen. Lapset ovat ensin pulkkajunan kyydissä vuorotellen niin, että toinen odottaa vuoroaan keinun juna-asemalla toisen kiertäessä pihaan muodostunutta raidekahdeksikkoa. Järjestely on kuitenkin rasittava ja niinpä päätämme siirtyä yhteen vuoroon: Ensin Poika istuu Tytön sylissä pulkassa, sitten Tyttö Pojan sylissä. Pihaa kiertäessämme näemme aina Äidin keittiönikkunassa puhelimeen puhumassa. Naapuri vetää verhon olohuoneensa ikkunaan.

Punaposkiset lapset ovat oivaa saalista puuroa syöttävälle Äidille ja niinpä laitankin heidät kurahousuissaan Grimmin saduista tuttuun keittiöömme. Itse siirryn huokoisten puukuitulevyjen maailmaan. Pienenä unelmani oli kirjoittaa kirja ja levyttää. Nytkö ne on sitten tehty, kysyn itseltäni. Mitä tästä eteenpäin? Tyhjyyttä, vastaa omantunnon pieni ääni. Saan nopeasti levytettyä melkein koko levytettävän alueen. Vain pieniä aukkoja jää sinne tänne kuitulevylakeudelle. Eteisen lämpötila tuntuu olevan samalla nousussa. Ihmekös tuo, toisaalta. Ei lämpö karkaa kun ei ilma virtaa, olisivat voineet muinaiset suomalaiset todeta jos asiaa heiltä olisi kysytty. Mutta kun ei kysytty, mietin.

Joka ilta tämä sama toistuu.

Ensin vanha mies huristaa sähköpyörätuolilla
talomme ohi
puku päällä,
kravatti suorana
päättäväinen ilme
uurretuilla kasvoillaan.

Hän jättää jälkeensä
kalliiden hajuvesien tuoksun,
sikarinsavua.

Hieman myöhemmin
ruosteista rollaattoria työntävä mummo
laahustaa tietä pitkin
ikälopun susikoiran kanssa.

Heidän perässään ei leiju tuoksujen vanaa,
vain surullisuus
vain joka askeleella
kumiseva tyhjyys.

En tiedä minne mies menee.

Nainen käy puistossa
ja kusettaa koiran.

Vedon tunnetta

Viikonloppuna on taas mahdollista jatkaa talon remontointia. Tai, kuten kailistina voisi paremmin sanoa, remontin välttelemistä. Eteinen on silti saatava johonkin kuntoon sillä se on ollut osittain paljaana jo yli puoli vuotta. Remonttikaverin päähän pudonnut ikkunakin pitäisi lasittaa mutta toistaiseksi ikkunan reikään asennettu pellavalevy on ajanut eristeen virkaa. Se toimii hivenen huonosti sillä ulommainenkin ikkuna on halki eikä valoakaan eteiseen juuri pääse.

Lauantaina saa Isä nukkua myöhään. Tässä tapaukseen aina puoli kymmeneen asti. Aamiaisen jälkeen suuntaamme porukalla Tikkurilan kierrätykseen rakennusosia tutkaamaan. Talon ikkunat on taas etukäteen mitattu siltä varalta, että kierrätyksen kasasta esiin nousisi oikean kokoisia korvausikkunoita. Sellaisia tarvitaan tulevaa ikkunanmaalausurakkaa odotellessa. Oikeat ikkunat löytyvätkin ja päätyvät perhefarmarin takaluukkuun. Romuläjässä kellottaa myös kirkkaan punaiseksi maalattu 1950-luvun naistenpyörä Venus Special. Siitä puuttuu satula ja sen vanteet on potkittu solmuun. Näistä puutteista huolimatta mietin hetken sen adoptoimista. En kuitenkaan sitä uskalla tehdä.

Kotimatkalla pysähdymme Koivukylän S -markettiin. Tyttöä keljuttaa kun marketissa ei ole lasten ostoskärryjä, Poika potkii ilmaa innoissaan päästyään kärryn penkkiin istumaan. Suomea puhuvina tunnumme olevan marketissa vähemmistönä mutta se ei haittaa: Päinvastoin. Tuntuu, kuin olisimme ostosmatkalla kaukana, kaukana kotoa. Sitä juhlistaaksemme ostamme pienen röttösen maukkaita mausteoliiveja herkkuhyllyltä. Tyttö villiintyy hieman ja pihistää tomaatin. Sitten hän juoksee koskettelemaan pakkauksia, kantelemaan vaunuihin mieluisiaan tuotteita. Sellaisia ovat kaikki käden ulottuvilla olevat.

Lauantai-iltapäivä kuluu kiireesti. Tytön ja Pojan Helsingin serkut tulevat kylään maalaiselämää ihmettelemään. Äiti ja Täti ahkeroivat einettä, lankomiehistö paneloi. Yhteistyö sujuu mainiosti, kunhan panelointisuunta saadaan päätettyä.

Sunnuntaina havahdumme talviaikaan. Se ei eroa kesäajasta mitenkään. Kello on 7:51 Wanhaa Aikaa kun nousen lasten kanssa. Tänään on Äidin nukkuvuoro. Taiomme tulet hellaan ja istutan Lapset penkeilleen puuroa syömään.

Äidin herättyä pakenen paneeliin. Työ sujuu, huonosti toisinaan. Silloin tällöin Lapset murtautuvat työmaalle. Tyttö levittää miljoonalaatikon lattialle ja Poika on hellyttävä näky isolla vasaralla vasaroidessaan. Koetan poistaa heidät aina kun voin mutta aina se ei ole mahdollista.

Illalla Äiti menee elokuviin. Jään Lasten kanssa syömään. Olen sahanpurujen peittämä. Tarkemmin ajateltuna, saatan ollakin sahajauholla täytetty ja saumani vain ovat ratkeamassa. Tyttö keksii hauskoja leikkejä missä hän itse on koira, Isä virtahepo ja Poika mato. Pahaksi mainittu ruokakin menee mainiosti koiranruokana koiranlusikalla koiranpaikalta, lattialta. Toisinaan koira intoutuu kertomaan satuja, toisinaan ärhentelee turhankin innokkaalle madolle.

Äidin palattua palaan töihin ja palan ennen pitkää pohjaan. Alkaa väsyttää ja kaikkea muutakin v:llä alkavaa nousee suuhun. Suhtaudun tilanteeseen kuin kyseessä olisi veto ja psyykkaan itseäni: Nyt ei saa lopettaa, stana! Venytän työtä yöhön mutta saan aikaiseksi sutta, väsynyttä sellaista. Viimein on aika myöntää: Veto on miehestä pois, tämä peli ei enää vetele. Kasaan valmiiksi leikatut panelit nurkkaan ja kurkkaan makuuhuoneeseen: Siellä nukutaan, osittain.

Siivoaminen yömyöhällä työaamua ennen on aina yhtä mieltäylentävää. Tunnen ylikierrosten saapuvan, unettoman yön odottavan. Kannan sirkkelin eteiseen, porrastan paneelinviipaleet porstuaan. Uutta vanhaa väliovea sulkiessa tunnen vedon kädelläni: Vanha avaimenreikä päästää ilman kulkemaan lävitseen. Tungen reiän pellavaa täyteen ja menen suihkuun. Laitan kytkimestä Onnisen valmistaman alipaineimurin kosteutta poistamaan ja oivallan: Korvausilma tulee nyt suihkuhuoneeseen eteisen lattian raoista. Se on kylmää. Yöllä en saa nukuttua.

Jääkukkakimput

Jääkukkakimput

porstuan ikkunoissa

yön sinetit

Kukelo

Uhmaikä aiheuttaa Tytössä kummallisen Dr. Jekyll – Mr. Hyde –efektin. Päivisin elämäämme sulostuttaa Pieni Prinsessa, yöllä nurkissamme kirkuu kammottava Viidakon Villikissa. Se sähisee, raapii, potkii, huutaa ja tahtoo. Se tahtoo villatakin, villasukat, repun, kaakaota.

Muutos vaikuttaa kaikkeen. Perinnetalon yöt alkavat muistuttaa Manaaja-elokuvia missä selkä kaarella kirkuva pieni tyttö pitää koko taloa kauhun vallassa. Onneksi Tytön suusta ei aivan niin karmeita sanoja kuitenkaan ilmoille putkahda. Ei, vaikka tarkoitus olisikin. Tyttö näet käyttää tuhmimpia tuntemiaan sanoja. Isi on kukelo, hän haukkuu rauhoittelevaa isäänsä, senkin kukelo! Kukelon lisäksi Isä on kakka, pissa ja räkä. Oikeastaan kaikki muukin on kakkaa. Mieleen tulee Seppo Rädyn suuhun aikanaan laitettu lausahdus siitä, kuinka Saksassa kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Ja nyt siis meilläkin.

Maanantaina Poika käy neuvolassa. Täti koestaa pinsettiotteen ja kehottaa Äitiä antamaan Pojalle oman lautasen ja ruokailuvälineet syöntiä varten. Äiti ei kehtaa kertoa, että Pojan syönti on tieteellisen tarkkaa raaka-aineiden analysointia ja siksi kotona on katsottu (vanhemmille) helpommaksi syöttää vain yksi suullinen kerrallaan. Seuraavaksi neuvolantäti ennustaa Pojan tulevan. Sen mukaan Poika tulee jäämään keskivertoa hivenen lyhyemmäksi. Se ei yllätä ketään. Suvussamme on harvinaista tuulettaa hiuksiaan yli 175 sentin korkeudessa maanpinnasta mitattuna.

Tyttökään ei ole viime aikoina juuri aterioinnillaan hämmästyttänyt. Ruokaa riivitään, raavitaan ja sitä syljeskellään. Useimmiten lautaselle mutta toisinaan lattialle tai esimerkiksi Äidin vaatteille. Olen tiskirätti ja tiedän sen, mutta ylpeä sellainen, voisi Äiti laulaa Sielun Veljien sanoin. Koetamme kannustaa Tyttöä syömään ja pelkäämme laihtuvaa olemusta. Sun täytyy syödä että et kokonaan kuihdu pois, sanon.

Maanantai-iltana lähdemme ostosretkelle koko perheen voimin. Auto on taas sotkujen sotku. Kuka täällä on pierryt, Tyttö kysyy lauseensa Isälle osoittaen. En osaa vastata. Ehkä se kuuluisa kukelo, tuumin.

Äiti ja Poika kuljetetaan Jumboon, Tyttö ja Isä ajavat Bauhausiin ostamassa sellakkaa. Se käy Tytön kakkavaiheeseen sillä tavalla mukavasti, että kakkaahan se sellakkakin on. Tai no, ehkä ei ihan. Maailman tärkein keksintö tulen jälkeen, wikipedia, kertoo sellakan olevan orgaaninen polymeeri eli oikeastaan luonnonmuovi, oivallan. Sitä saadaan Kerria lacca- hyönteisnaaraan munakoteloidensa suojaksi erittämästä hauraasta aineesta. Me tarvitsemme sellakkaa kaksi viikkoa sitten rikkoontuneen ikkunan kyntteen suojaamiseen ennen kittausta. Se on taas sellaista perinnetoimintaa, jota monikaan ei jaksa ymmärtää. Että rikkoontunut ikkuna olisi mielellään korvattava vanhalla lasilla. Että ruutu kiinnitettävä kitillä, ei kittilistalla. Ja ennen kittausta on karmin lasiin painuva osa, kynte, puhdistettava ja alustettava sellakalla. Ja vasta sitten päästään ruutu kiinnittämään, kerron Tytölle. Tyttö tuijottaa intensiivisesti ohitseni. Hän haluaisi ostaa pensseleitä ja maalinraaputtimia. Teemme niin. Autossa Tyttö kysyy mietteliäänä, että onko silloin nälkä kun on kuollut. En osaa vastata.

Jumbosta löydämme omamme lastenvaatekaupasta. Sieltä mukaan tarttuu kolme paria iloisenvärisiä toppahansikkaita. Lastenvaatteiden jälkeen suuntaamme alas Citymarketiin. Juutumme sielläkin lastenvaateosastolle. Pojalle on ostettava uudet kengät koska vanhoista on mystisesti toinen kadonnut. Ostelemme myös Sinolia sellakan lantraamiseksi ja herkkuja. Matkalla autolle Poika viskaa toisen uuden kenkänsä kauppakeskuksen aulaan. Löydämme sen.

Yöllä naapurivuoteessa möykätään kolmesta viiteen. Koetan rauhoitella ja saan taas kuulla olevani kukelo. Seuraavana päivänä kysyn Tytöltä mitä se tarkoittaa. Kakkia, vastaa Tyttö. Kukelo on kakka.