Syksy kosii talvea ja saa viimein myöntävän vastauksen. Maa puetaan valkoiseen huntuun ja puut ravistelevat lehtiään maistraatin rappusille. Rukkaset jäävät tarpeettomiksi ja siksi ne voidaankin pukea Lapsille mutta Lapset hukkaavat ne ja joudutaan hankkimaan uusia ja yhä uusia rukkasia. Näin elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan. Niiden reunat ovat liukkaat ja pohja on täynnä teräviä kiviä. Me ajelehdimme uomassa ajopuuteorian heitteleminä, vain välillä päämme pintaan saaden.
Päätämme eräänä viikonloppuna pitää vapaata talopuuhista. Ajamme ensin Tampereelle minne Äiti ja Lapset jäävät päiväksi. Isä jatkaa yksin Virroille. Kyydissä on Vesihiisi-nimisen leikkilaitteen loppuosat ja takaisin on tarkoitus tuottaa lisää polttopuita. Mökillä on kylmää, lahden vesi jo jäässä. Rautavene jököttää tulevan laiturin päässä. Appi eli Vaari on jo paikalla. Ei paljoa puhella. Tämä on miesten maailma missä kiroaminen ja viinanjuonti eivät kuulu asiaan. Nyt tehrään töitä. Ja niitä tehdään.
Kahdessa tunnissa leikkiosat ovat päätyneet omaan läjäänsä leikkimökin ja rannan väliselle kaistaleelle ja halot peräkärryyn. Lastaamme tällä kertaa hieman vähemmän kuoripuuta sillä säilytystilamme alkavat olla niin sanotusti tapissa. Varastoja toki on, ei siitä ole kysymys. Kysymys on enemminkin siitä, että kaikki ne varastot ovat jo täynnä. Tarpeellisia tavaroita. Tarpeettomia tavaroita. Tavaroita. Rojua.
Takaisin Tampereella Mummu ja Pappa hoitavat Lapsia hetken. Saamme Äidin kanssa viimein kaivatun hetken kahden. Menemme Vatialaan läheisen haudalle. On pyhäinpäivän ilta ja hautausmaa kaunis kynttilämekossaan. Tuntuu jotenkin absurdilta, että se lienee ainoa paikka koko Suomessa missä kammottava Ameriikasta kantautunut Halloween-villitys ei lyö avokämmenellä kasvoille.
Seuraavana sunnuntaina Isän ystävä Englannista tulee kylään. Isä hakee hänet lentokentältä ja tuo kotiin syömään. Matka porstuan halki on vaaroja täynnä. On paneelia, on villaa, on kummallisia laatikoita. Laatikoita tarkemmin tutkittaessa ilmenee, että ne ovat täynnä kirjoja, lehtiä ja kesämökin tuoksuja. Mökin tuoksu niihin on tullut koska niitä on kylmässä säilytetty.
Talvi sakenee ja tuuli riepottaa kuorilautapinon päälle asetettua pressua. Laudat kastuvat vähintään kaksi kertaa viikossa. Se vaikeuttaa niiden polttamista. On siirryttävä kolmiportaisesta neliportaiseen puunkuivatusjärjestelmään. Se hankaloittaa kaikkea homeenhajuisten puupinojen vallatessa alati lisää alaa.
Talon virittely jatkuu miedolla lämmöllä. Se tuntuu kiehuttavan lähinnä naapuritalojen asukkaita. Heillä onkin meihin verrattuna yksi huono puoli: Epäsiisti naapuri. Onneksi armelias lumi peittää pihagrillimme, päivänvarjomme, ruosteiset polkupyörälaumamme, pihalla säilöttävät varaikkunat, lahot puut, lahoavat puut, laudat, panelit, halot, työpöydän, pihatyökalut ja muutamat muut pihalla lojuvat tavarat. Ihmeellisen paljon tavaraa näinkin pieneen pihaan mahtuu, mietin. Samalla mietin myös sitä onnenpäivää, kun kaikki maailmalla evakossa oleva romumme kotiin saadaan. Se tuleekin olemaan näky. Moottoripyöriä. Lisää polkupyöriä. Sohvia. Pöytiä. Tavaroiden määrä on valtava ja se murskaa mielikuvituksellisena mielikuvituksenikin, muuttaa mieleni puolikkaan mielipuoliseksi kuvastoksi, romuläjäksi.
Saapuu taas sunnuntai. Nyt se on isänpäivä ja se pyhitetään Isälle. Isä ei saa nousta ennen kuin aamiainen on laitettu vaikka olisikin hereillä jo ennen lasten nousua, niin harvinaista kuin se onkin. Aamainen on kuitenkin ikimuistettava kuten myös pienoishunnien hyökkäys hämärään makuuhuoneeseen. Saan lahjaksi hienon t-paidan jossa on Daddy Linen -linja-autonkuva sekä Tytön maalauksen ja Pojan piirustuksen. Nekin ovat kovin hienoja.
Iltapäivällä menemme Lasten kanssa pihalle. Äitikin on pihalla ja jää siksi yöpuvussaan sisälle. Kaivamme esiin pulkan ja puhdistamme keinun istuimen. Lapset ovat ensin pulkkajunan kyydissä vuorotellen niin, että toinen odottaa vuoroaan keinun juna-asemalla toisen kiertäessä pihaan muodostunutta raidekahdeksikkoa. Järjestely on kuitenkin rasittava ja niinpä päätämme siirtyä yhteen vuoroon: Ensin Poika istuu Tytön sylissä pulkassa, sitten Tyttö Pojan sylissä. Pihaa kiertäessämme näemme aina Äidin keittiönikkunassa puhelimeen puhumassa. Naapuri vetää verhon olohuoneensa ikkunaan.
Punaposkiset lapset ovat oivaa saalista puuroa syöttävälle Äidille ja niinpä laitankin heidät kurahousuissaan Grimmin saduista tuttuun keittiöömme. Itse siirryn huokoisten puukuitulevyjen maailmaan. Pienenä unelmani oli kirjoittaa kirja ja levyttää. Nytkö ne on sitten tehty, kysyn itseltäni. Mitä tästä eteenpäin? Tyhjyyttä, vastaa omantunnon pieni ääni. Saan nopeasti levytettyä melkein koko levytettävän alueen. Vain pieniä aukkoja jää sinne tänne kuitulevylakeudelle. Eteisen lämpötila tuntuu olevan samalla nousussa. Ihmekös tuo, toisaalta. Ei lämpö karkaa kun ei ilma virtaa, olisivat voineet muinaiset suomalaiset todeta jos asiaa heiltä olisi kysytty. Mutta kun ei kysytty, mietin.
