maanantaina 9. marraskuuta 2009

Ajankulua

Syksy kosii talvea ja saa viimein myöntävän vastauksen. Maa puetaan valkoiseen huntuun ja puut ravistelevat lehtiään maistraatin rappusille. Rukkaset jäävät tarpeettomiksi ja siksi ne voidaankin pukea Lapsille mutta Lapset hukkaavat ne ja joudutaan hankkimaan uusia ja yhä uusia rukkasia. Näin elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan. Niiden reunat ovat liukkaat ja pohja on täynnä teräviä kiviä. Me ajelehdimme uomassa ajopuuteorian heitteleminä, vain välillä päämme pintaan saaden.


Päätämme eräänä viikonloppuna pitää vapaata talopuuhista. Ajamme ensin Tampereelle minne Äiti ja Lapset jäävät päiväksi. Isä jatkaa yksin Virroille. Kyydissä on Vesihiisi-nimisen leikkilaitteen loppuosat ja takaisin on tarkoitus tuottaa lisää polttopuita. Mökillä on kylmää, lahden vesi jo jäässä. Rautavene jököttää tulevan laiturin päässä. Appi eli Vaari on jo paikalla. Ei paljoa puhella. Tämä on miesten maailma missä kiroaminen ja viinanjuonti eivät kuulu asiaan. Nyt tehrään töitä. Ja niitä tehdään.


Kahdessa tunnissa leikkiosat ovat päätyneet omaan läjäänsä leikkimökin ja rannan väliselle kaistaleelle ja halot peräkärryyn. Lastaamme tällä kertaa hieman vähemmän kuoripuuta sillä säilytystilamme alkavat olla niin sanotusti tapissa. Varastoja toki on, ei siitä ole kysymys. Kysymys on enemminkin siitä, että kaikki ne varastot ovat jo täynnä. Tarpeellisia tavaroita. Tarpeettomia tavaroita. Tavaroita. Rojua.


Takaisin Tampereella Mummu ja Pappa hoitavat Lapsia hetken. Saamme Äidin kanssa viimein kaivatun hetken kahden. Menemme Vatialaan läheisen haudalle. On pyhäinpäivän ilta ja hautausmaa kaunis kynttilämekossaan. Tuntuu jotenkin absurdilta, että se lienee ainoa paikka koko Suomessa missä kammottava Ameriikasta kantautunut Halloween-villitys ei lyö avokämmenellä kasvoille.


Seuraavana sunnuntaina Isän ystävä Englannista tulee kylään. Isä hakee hänet lentokentältä ja tuo kotiin syömään. Matka porstuan halki on vaaroja täynnä. On paneelia, on villaa, on kummallisia laatikoita. Laatikoita tarkemmin tutkittaessa ilmenee, että ne ovat täynnä kirjoja, lehtiä ja kesämökin tuoksuja. Mökin tuoksu niihin on tullut koska niitä on kylmässä säilytetty.


Talvi sakenee ja tuuli riepottaa kuorilautapinon päälle asetettua pressua. Laudat kastuvat vähintään kaksi kertaa viikossa. Se vaikeuttaa niiden polttamista. On siirryttävä kolmiportaisesta neliportaiseen puunkuivatusjärjestelmään. Se hankaloittaa kaikkea homeenhajuisten puupinojen vallatessa alati lisää alaa.


Talon virittely jatkuu miedolla lämmöllä. Se tuntuu kiehuttavan lähinnä naapuritalojen asukkaita. Heillä onkin meihin verrattuna yksi huono puoli: Epäsiisti naapuri. Onneksi armelias lumi peittää pihagrillimme, päivänvarjomme, ruosteiset polkupyörälaumamme, pihalla säilöttävät varaikkunat, lahot puut, lahoavat puut, laudat, panelit, halot, työpöydän, pihatyökalut ja muutamat muut pihalla lojuvat tavarat. Ihmeellisen paljon tavaraa näinkin pieneen pihaan mahtuu, mietin. Samalla mietin myös sitä onnenpäivää, kun kaikki maailmalla evakossa oleva romumme kotiin saadaan. Se tuleekin olemaan näky. Moottoripyöriä. Lisää polkupyöriä. Sohvia. Pöytiä. Tavaroiden määrä on valtava ja se murskaa mielikuvituksellisena mielikuvituksenikin, muuttaa mieleni puolikkaan mielipuoliseksi kuvastoksi, romuläjäksi.


Saapuu taas sunnuntai. Nyt se on isänpäivä ja se pyhitetään Isälle. Isä ei saa nousta ennen kuin aamiainen on laitettu vaikka olisikin hereillä jo ennen lasten nousua, niin harvinaista kuin se onkin. Aamainen on kuitenkin ikimuistettava kuten myös pienoishunnien hyökkäys hämärään makuuhuoneeseen. Saan lahjaksi hienon t-paidan jossa on Daddy Linen -linja-autonkuva sekä Tytön maalauksen ja Pojan piirustuksen. Nekin ovat kovin hienoja.


Iltapäivällä menemme Lasten kanssa pihalle. Äitikin on pihalla ja jää siksi yöpuvussaan sisälle. Kaivamme esiin pulkan ja puhdistamme keinun istuimen. Lapset ovat ensin pulkkajunan kyydissä vuorotellen niin, että toinen odottaa vuoroaan keinun juna-asemalla toisen kiertäessä pihaan muodostunutta raidekahdeksikkoa. Järjestely on kuitenkin rasittava ja niinpä päätämme siirtyä yhteen vuoroon: Ensin Poika istuu Tytön sylissä pulkassa, sitten Tyttö Pojan sylissä. Pihaa kiertäessämme näemme aina Äidin keittiönikkunassa puhelimeen puhumassa. Naapuri vetää verhon olohuoneensa ikkunaan.


Punaposkiset lapset ovat oivaa saalista puuroa syöttävälle Äidille ja niinpä laitankin heidät kurahousuissaan Grimmin saduista tuttuun keittiöömme. Itse siirryn huokoisten puukuitulevyjen maailmaan. Pienenä unelmani oli kirjoittaa kirja ja levyttää. Nytkö ne on sitten tehty, kysyn itseltäni. Mitä tästä eteenpäin? Tyhjyyttä, vastaa omantunnon pieni ääni. Saan nopeasti levytettyä melkein koko levytettävän alueen. Vain pieniä aukkoja jää sinne tänne kuitulevylakeudelle. Eteisen lämpötila tuntuu olevan samalla nousussa. Ihmekös tuo, toisaalta. Ei lämpö karkaa kun ei ilma virtaa, olisivat voineet muinaiset suomalaiset todeta jos asiaa heiltä olisi kysytty. Mutta kun ei kysytty, mietin.

keskiviikkona 4. marraskuuta 2009

Joka ilta tämä sama toistuu.

Ensin vanha mies huristaa sähköpyörätuolilla
talomme ohi
puku päällä,
kravatti suorana
päättäväinen ilme
uurretuilla kasvoillaan.

Hän jättää jälkeensä
kalliiden hajuvesien tuoksun,
sikarinsavua.

Hieman myöhemmin
ruosteista rollaattoria työntävä mummo
laahustaa tietä pitkin
ikälopun susikoiran kanssa.

Heidän perässään ei leiju tuoksujen vanaa,
vain surullisuus
vain joka askeleella
kumiseva tyhjyys.

En tiedä minne mies menee.

Nainen käy puistossa
ja kusettaa koiran.

maanantaina 26. lokakuuta 2009

Vedon tunnetta

Viikonloppuna on taas mahdollista jatkaa talon remontointia. Tai, kuten kailistina voisi paremmin sanoa, remontin välttelemistä. Eteinen on silti saatava johonkin kuntoon sillä se on ollut osittain paljaana jo yli puoli vuotta. Remonttikaverin päähän pudonnut ikkunakin pitäisi lasittaa mutta toistaiseksi ikkunan reikään asennettu pellavalevy on ajanut eristeen virkaa. Se toimii hivenen huonosti sillä ulommainenkin ikkuna on halki eikä valoakaan eteiseen juuri pääse.


Lauantaina saa Isä nukkua myöhään. Tässä tapaukseen aina puoli kymmeneen asti. Aamiaisen jälkeen suuntaamme porukalla Tikkurilan kierrätykseen rakennusosia tutkaamaan. Talon ikkunat on taas etukäteen mitattu siltä varalta, että kierrätyksen kasasta esiin nousisi oikean kokoisia korvausikkunoita. Sellaisia tarvitaan tulevaa ikkunanmaalausurakkaa odotellessa. Oikeat ikkunat löytyvätkin ja päätyvät perhefarmarin takaluukkuun. Romuläjässä kellottaa myös kirkkaan punaiseksi maalattu 1950-luvun naistenpyörä Venus Special. Siitä puuttuu satula ja sen vanteet on potkittu solmuun. Näistä puutteista huolimatta mietin hetken sen adoptoimista. En kuitenkaan sitä uskalla tehdä.



Kotimatkalla pysähdymme Koivukylän S -markettiin. Tyttöä keljuttaa kun marketissa ei ole lasten ostoskärryjä, Poika potkii ilmaa innoissaan päästyään kärryn penkkiin istumaan. Suomea puhuvina tunnumme olevan marketissa vähemmistönä mutta se ei haittaa: Päinvastoin. Tuntuu, kuin olisimme ostosmatkalla kaukana, kaukana kotoa. Sitä juhlistaaksemme ostamme pienen röttösen maukkaita mausteoliiveja herkkuhyllyltä. Tyttö villiintyy hieman ja pihistää tomaatin. Sitten hän juoksee koskettelemaan pakkauksia, kantelemaan vaunuihin mieluisiaan tuotteita. Sellaisia ovat kaikki käden ulottuvilla olevat.



Lauantai-iltapäivä kuluu kiireesti. Tytön ja Pojan Helsingin serkut tulevat kylään maalaiselämää ihmettelemään. Äiti ja Täti ahkeroivat einettä, lankomiehistö paneloi. Yhteistyö sujuu mainiosti, kunhan panelointisuunta saadaan päätettyä.



Sunnuntaina havahdumme talviaikaan. Se ei eroa kesäajasta mitenkään. Kello on 7:51 Wanhaa Aikaa kun nousen lasten kanssa. Tänään on Äidin nukkuvuoro. Taiomme tulet hellaan ja istutan Lapset penkeilleen puuroa syömään.



Äidin herättyä pakenen paneeliin. Työ sujuu, huonosti toisinaan. Silloin tällöin Lapset murtautuvat työmaalle. Tyttö levittää miljoonalaatikon lattialle ja Poika on hellyttävä näky isolla vasaralla vasaroidessaan. Koetan poistaa heidät aina kun voin mutta aina se ei ole mahdollista.




Illalla Äiti menee elokuviin. Jään Lasten kanssa syömään. Olen sahanpurujen peittämä. Tarkemmin ajateltuna, saatan ollakin sahajauholla täytetty ja saumani vain ovat ratkeamassa. Tyttö keksii hauskoja leikkejä missä hän itse on koira, Isä virtahepo ja Poika mato. Pahaksi mainittu ruokakin menee mainiosti koiranruokana koiranlusikalla koiranpaikalta, lattialta. Toisinaan koira intoutuu kertomaan satuja, toisinaan ärhentelee turhankin innokkaalle madolle.



Äidin palattua palaan töihin ja palan ennen pitkää pohjaan. Alkaa väsyttää ja kaikkea muutakin v:llä alkavaa nousee suuhun. Suhtaudun tilanteeseen kuin kyseessä olisi veto ja psyykkaan itseäni: Nyt ei saa lopettaa, stana! Venytän työtä yöhön mutta saan aikaiseksi sutta, väsynyttä sellaista. Viimein on aika myöntää: Veto on miehestä pois, tämä peli ei enää vetele. Kasaan valmiiksi leikatut panelit nurkkaan ja kurkkaan makuuhuoneeseen: Siellä nukutaan, osittain.



Siivoaminen yömyöhällä työaamua ennen on aina yhtä mieltäylentävää. Tunnen ylikierrosten saapuvan, unettoman yön odottavan. Kannan sirkkelin eteiseen, porrastan paneelinviipaleet porstuaan. Uutta vanhaa väliovea sulkiessa tunnen vedon kädelläni: Vanha avaimenreikä päästää ilman kulkemaan lävitseen. Tungen reiän pellavaa täyteen ja menen suihkuun. Laitan kytkimestä Onnisen valmistaman alipaineimurin kosteutta poistamaan ja oivallan: Korvausilma tulee nyt suihkuhuoneeseen eteisen lattian raoista. Se on kylmää. Yöllä en saa nukuttua.


keskiviikkona 21. lokakuuta 2009

Jääkukkakimput

Jääkukkakimput
porstuan ikkunoissa

yön sinetit

tiistaina 20. lokakuuta 2009

Kukelo

Uhmaikä aiheuttaa Tytössä kummallisen Dr. Jekyll – Mr. Hyde –efektin. Päivisin elämäämme sulostuttaa Pieni Prinsessa, yöllä nurkissamme kirkuu kammottava Viidakon Villikissa. Se sähisee, raapii, potkii, huutaa ja tahtoo. Se tahtoo villatakin, villasukat, repun, kaakaota.

Muutos vaikuttaa kaikkeen. Perinnetalon yöt alkavat muistuttaa Manaaja-elokuvia missä selkä kaarella kirkuva pieni tyttö pitää koko taloa kauhun vallassa. Onneksi Tytön suusta ei aivan niin karmeita sanoja kuitenkaan ilmoille putkahda. Ei, vaikka tarkoitus olisikin. Tyttö näet käyttää tuhmimpia tuntemiaan sanoja. Isi on kukelo, hän haukkuu rauhoittelevaa isäänsä, senkin kukelo! Kukelon lisäksi Isä on kakka, pissa ja räkä. Oikeastaan kaikki muukin on kakkaa. Mieleen tulee Seppo Rädyn suuhun aikanaan laitettu lausahdus siitä, kuinka Saksassa kaikki muu on paskaa paitsi kusi. Ja nyt siis meilläkin.

Maanantaina Poika käy neuvolassa. Täti koestaa pinsettiotteen ja kehottaa Äitiä antamaan Pojalle oman lautasen ja ruokailuvälineet syöntiä varten. Äiti ei kehtaa kertoa, että Pojan syönti on tieteellisen tarkkaa raaka-aineiden analysointia ja siksi kotona on katsottu (vanhemmille) helpommaksi syöttää vain yksi suullinen kerrallaan. Seuraavaksi neuvolantäti ennustaa Pojan tulevan. Sen mukaan Poika tulee jäämään keskivertoa hivenen lyhyemmäksi. Se ei yllätä ketään. Suvussamme on harvinaista tuulettaa hiuksiaan yli 175 sentin korkeudessa maanpinnasta mitattuna.

Tyttökään ei ole viime aikoina juuri aterioinnillaan hämmästyttänyt. Ruokaa riivitään, raavitaan ja sitä syljeskellään. Useimmiten lautaselle mutta toisinaan lattialle tai esimerkiksi Äidin vaatteille. Olen tiskirätti ja tiedän sen, mutta ylpeä sellainen, voisi Äiti laulaa Sielun Veljien sanoin. Koetamme kannustaa Tyttöä syömään ja pelkäämme laihtuvaa olemusta. Sun täytyy syödä että et kokonaan kuihdu pois, sanon.

Maanantai-iltana lähdemme ostosretkelle koko perheen voimin. Auto on taas sotkujen sotku. Kuka täällä on pierryt, Tyttö kysyy lauseensa Isälle osoittaen. En osaa vastata. Ehkä se kuuluisa kukelo, tuumin.

Äiti ja Poika kuljetetaan Jumboon, Tyttö ja Isä ajavat Bauhausiin ostamassa sellakkaa. Se käy Tytön kakkavaiheeseen sillä tavalla mukavasti, että kakkaahan se sellakkakin on. Tai no, ehkä ei ihan. Maailman tärkein keksintö tulen jälkeen, wikipedia, kertoo sellakan olevan orgaaninen polymeeri eli oikeastaan luonnonmuovi, oivallan. Sitä saadaan Kerria lacca- hyönteisnaaraan munakoteloidensa suojaksi erittämästä hauraasta aineesta. Me tarvitsemme sellakkaa kaksi viikkoa sitten rikkoontuneen ikkunan kyntteen suojaamiseen ennen kittausta. Se on taas sellaista perinnetoimintaa, jota monikaan ei jaksa ymmärtää. Että rikkoontunut ikkuna olisi mielellään korvattava vanhalla lasilla. Että ruutu kiinnitettävä kitillä, ei kittilistalla. Ja ennen kittausta on karmin lasiin painuva osa, kynte, puhdistettava ja alustettava sellakalla. Ja vasta sitten päästään ruutu kiinnittämään, kerron Tytölle. Tyttö tuijottaa intensiivisesti ohitseni. Hän haluaisi ostaa pensseleitä ja maalinraaputtimia. Teemme niin. Autossa Tyttö kysyy mietteliäänä, että onko silloin nälkä kun on kuollut. En osaa vastata.

Jumbosta löydämme omamme lastenvaatekaupasta. Sieltä mukaan tarttuu kolme paria iloisenvärisiä toppahansikkaita. Lastenvaatteiden jälkeen suuntaamme alas Citymarketiin. Juutumme sielläkin lastenvaateosastolle. Pojalle on ostettava uudet kengät koska vanhoista on mystisesti toinen kadonnut. Ostelemme myös Sinolia sellakan lantraamiseksi ja herkkuja. Matkalla autolle Poika viskaa toisen uuden kenkänsä kauppakeskuksen aulaan. Löydämme sen.

Yöllä naapurivuoteessa möykätään kolmesta viiteen. Koetan rauhoitella ja saan taas kuulla olevani kukelo. Seuraavana päivänä kysyn Tytöltä mitä se tarkoittaa. Kakkia, vastaa Tyttö. Kukelo on kakka.

perjantaina 16. lokakuuta 2009

Susi ihmisessä

Poika täyttää vuoden ja Tyttö juhlistaa nimipäiväänsä jo kolmatta kertaa. Kehitys on taas ollut huimaavaa ja molemmat oppineet sellaisia uusia taitoja, että heikompaa eli Isää jo huimaa.


Poika saa ensimmäisen kunnollisen itkupotkuraivarinsa koska ei saa hypistellä juhliinsa asennettavaa koristelukukkaa. Huutoa kestää tunnin eikä se laannu ennen kuin uusi mielenkiintoinen objekti löytyy. Tällä kertaa se on tietokoneen kaukosäädin. Sekään ei ole lastenleikkeihin tarkoitettu joten toinen itkupotkuraivari alkaa jo opitun tuntuisesti.


Tyttö puolestaan kieltäytyy syömästä enää puuroa ja kiljuen listaa ne ruoat, joita saattaa yhä syödä. Ne ovat: Kakku, pulla, maito, hampurilainen, suklaa ja jäätelö. Erityisesti hän huutaa inhoavansa puuroa ja makaronia. Iltapala ei siis lautaselta mihinkään katoa. Puuron vaihtoehdoksi paksu pyknikko laittaa pienelle leptosomille leivän. Siitä katoaa juusto ja voita nuoleskellaan. Hiukan. Ei siis liene mikään yllätys, että yöllä makuuhuoneessa itkee Pieni Nälkäinen Tyttö. Koska jäätelöä eikä kaakaota nyt satu olemaan huonepalvelun listalla on vaativimmankin asiakkaan tyydyttävä puuroon. Nyt sitä menee. Kolme lusikallista. Pientä lusikallista. Vajaata. Puuron päälle puoli lasia maitoa ja uni maittaa aamuun asti. Tytöllä.


Puurotta kuihtuva Tyttö tuo mieleen 1950-luvun Jörö Jukka – pelikortit. Laihat kädet ovat kuin haapaiset tulitikut nyrkkiin puristettuina rikkipäineen. Vain vähän raapaisupintaa ja jo leimahtaa. Ja raapaisupintojahan Perinneperheestä löytyy.


Seuraavan yönä Tyttö herää jälleen ulvoen, kiljuen ja peittoaan potkien. Kyse on taas uhmasta. Nyt siitä, että juuri nyt hän ei halua nukkua peiton alla vaan vaatii itselleen villatakkia. Isä saa haasteen ja Isä sen häviää. Muistiin palaa pääsiäinen 1981 kun Isän perheeseen hankittiin koiranpentu. Paimenkoirana se heti aloitti lauman tutkimisen, hierarkisena eläimenä sen rakenteen analysoinnin. Isä katsottiin lauman alimmaksi, siksi, jota ei totella tarvitse. Mikään ei siis ole muuttunut.


Koska evoluution mukaan kaikki eläimet ovat alkujaan olleet samaa, on meissä jokaisessa oltava hieman suttakin. Pienissä tytöissäkin. Siitä taas päästään loogisesti koiraan, kesysuteen. Kuin koiranpentu, ottaa lapsikin paikkansa laumassa heikommat tieltään alistaen. Siksipä Isä onkin yksilöistä susin ja koiranosa hälle roolitetaan. Ihmekös tuo siis, jos joskus hieman haukkua louskuttaakin.

tiistaina 13. lokakuuta 2009

Freudipaalikompleksi

”Ei teikäläisiä kai auttaa voi, liian lujaa teidän päissä soi” lauloi muuan Mustajärvi 1980-luvulla. Siitä on jo kauan ja Järvi sittemmin soistunut harmaaksi, siirtynyt Yleisradion rock-uskottavasta Rock Radiosta mainstreamiin, Iskelmäkanavalle. 


Koti-isä ei valtavirtaan solahda. Hän ei ole solakka eikä kalvakka vaan enemmänkin punakka, parhaimmillaan napakka. Keuhkokuume ei enää keuhkoja rassaa ja lääkärin puhelinkonsultaation mukaan sisäelimetkin vaikuttavat olevan suurin piirtein oikeilla asemillaan, aikalailla oikean kokoisinakin vielä. Kaikki se on kovin mukavaa. Vielä mukavampaa olisi nukkua joskus joku yö. Kokonaan. Ilman jatkuvia herätyksiä, kaakaomukin noutoja, potan tyhjentämisiä. Helppoa tämä silti on, ajattelen. Mitä tämä Isyys on Äitiyteen verrattuna? Sitä, että kuljeskelee ympäri tonttia ja syljeskelee reteesti, voisi Äiti määrittää. Mutta häneltä ei nyt kysytä sillä tämä blogi ei Äidin vaan Isän virallinen tieto- ja uutistoimisto.


Äidin ja Pojan kakkosvaiheen symbioosi on hiljalleen saavuttamassa lakipistettään, huomaa Isäkin silti. Yöimetys on tarkoitus saada loppumaan ja Pojan on muututtava imeväisestä kiinteän ruoan syöjäksi. Äiti odottaa muutosta kuin yöeläjät päivän sammumista, nisää imevä Poika on epätoivoinen kuin puhkinaista puhalluslelua täyttävä lapsi hiekkarannalla. Venttiilikin on rikki. Siitä puuttuu takaiskuventtiili ja virkoamisen asemesta imeminen syö syötävää. Samalla Äidistä vierottuva Poika kiinnittyy Isään entistä enemmän, haluaa ottaa osaa kaikkeen korjaamiseen, korjata tämän osaamisen.


Viikonloppuna Tytön silmät alkavat punoittaa. Ne kutisevat, ovat kipeät, sanoo Tyttö. Isänkin silmät kutiavat, mutta eivät rähmi. Niihin on pudonnut yläpohjan eristysurakasta lasivillahiukkasia, ruostetta, lahoa ja neljän tuuman galvanoituja Dyckert-nauloja. Että tällainenkin tuli opittua, miettii K-I stoalaisesti. Naulojen nimet. Ruuvejakin on erilaisia: Kannan mukaan jaoteltuina on Hobauta ja uppokantaa. Itse asiassa, oivallan, ne taitavatkin olla sama asia.


Muutakin sanotaan, opitaan mutta ei niiden pitäisi silmiin sattua. Oidipaalisvaihe jyrähtää käyntiin yli puoli vuotta etukäteen. Tyttö miettii ensin sukulaisiaan, laskee Tätejä ja Setiä. Sitten hän oivaltaa, että miestä hänellä ei vielä ole. Kunnes keksii ilmeisen X –tekijän: Isä on vapailla markkinoilla koska Isällä ei ole puolisoa vaan Äiti joten Isä on Tytön tuleva Ihannemies. Poika naitetaan Äidille, siitäkin Tyttö on kovin varma.  Tohtori Sigmund Freudin teorioita, joihin oidipuskompleksikin kuuluu, on arvosteltu siitä, että viiteryhmätutkimukseen päätyivät ainoastaan tohtorin omat potilaat. Näin ollen tuloksia pidetään kovastikin yleistettyinä, huonosti todellisuuteen soveltuvina. Kuitenkin se tuntuisi sopivan ikäkautisestikin aika hyvin yhteen Perinneperheen tapahtumiin.


Freudin tutkimusten analysointi kiidättää mieleni tutkimuksen maahan. Opinnäytepassi on yhä hukassa. Se harmittaa, hieman, sillä viime aikoina siihen olisi runsaasti rajaleimoja napsahdellut. On ollut abstracktin eli englanninkielisen tiivistelmän  tekoa, metodiseminaaria. Tiivistelmän teko Koti-isän opinnäytetyöstä on sikäli helppoa, että, olemassa oleva materiaali oikeastaan on vain tiivistelmä. Mutta mistä, kas siinä vasta tutkimuskysymys. Olemassa on vain pieni sakka, eräänlainen opinnäytetyön liemikuutio. Se pitäisi heittää kiehuvaan veteen ja hämmentää mutta kattila on hukassa. Metodiseminaarista pääsen läpi mutta työni ei. Se ei yllätä. Ketään.


Työpäivät viiden tunnin unilla ovat letkeitä kuin lekottelu rantatuolilla Rodoksella. Kun vielä päälle ympätään opinnot, perinnetalo ja perhe niin erheen mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Koti-Isästä tulee valurautahellalla viheltäen yli kiehuva vesipannu. Paineet on silti koetettava pitää sisällä, nyt ei auta räjähtää. On oltava esikuvallinen sillä liian usea ihaileva silmä seuraa Koti-Isän jokaista liikettä kotona.