keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Ajokauden päätteeksi (surmanajaja)




Moottoripyörällä vasta 
voi kesästä nauttia.
Vastaantuleva itikka iskee avointa silmää
ja vapaus tuntuu kasvoilla
kun ajaa hiekkarekan jäljessä, edellä
ajava pesee tuulilasia.
 
Moottoripyörällä vasta 
aistii asfaltin kutituksen
ja mitä hyötyä
ennakoivasta ajotavasta
jonkun törttöillessä aina vasemmalta eteen.

Ja kunnon varusteet täytyy olla, totta kai.
Tukeva ajopuku
että jää jotain tunnistettavaa
ja raskaat kengät
sillä saappaat edellä tässä edetään.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Poika


Poika, joka syntyi laskettuna päivänä.
Poika, jolle kätilö antoi yhdeksän pistettä.
Poika, joka oli jäntevä ja voimakas.

Poika, jolla oli mantelin muotoiset silmät.
Poika, jolla oli nelisormipoimu.
Poika, jonka pienet korvat olivat matalalla.
Poika, jolla oli sandaalirako varpaiden välissä.
Poika, jolla oli löysää nahkaa niskassaan.
Poika, joka ei ollut odotetun kaltainen.

Poika, jonka lonkat olivat normaalit.
Poika, jonka sydän oli terve.
Poika, jonka avoimen valtimotiehyen ennustettiin sulkeutuvan.

Poika, joka kellastui.
Poika, jonka isä odotti ihmettä.
Poika, jonka kromosomit laskettiin.
Poika, joka kääntyi puolivuotiaana.

Poika, joka sinistyi.
Poika, jolla oli hengitysvaikeuksia.
Poika, joka ei jaksanut enää kääntyä.
Poika, joka lakkasi kasvamasta.
Poika, joka lähetettiin päivystyksestä kotiin.

Poika, jolla oli keuhkokuume.
Poika, jonka keuhkoista imettiin limaa.
Poika, joka olikin elänyt liian suurella sydämellä.
Poika, jonka avoin valtimotiehyt ei ollutkaan sulkeutunut.
Poika, jonka eteiskammiossa oli reikä.

Poika, jonka sydän piti leikata kolmen viikon kuluessa.
Poika, joka juuttui leikkausjonoon ja putosi siitä kahdesti jouduttuaan osastohoitoon.
Poika, jonka isä oli seota saatuaan tiedon leikkauksen kolmannesta peruutuksesta lauantai-aamuna.
Poika, jonka lääkäri leikkasi sunnuntaina vapaa-ajallaan kolme kuukautta ensimmäisen, perutun leikkauspäivämäärän jälkeen.

Poika, joka sai vappupallon teho-osastolle.
Poika, joka kotiutettiin hyväkuntoisena.
Poika, joka joutui takaisin sairaalaan.
Poika, jonka eteiskammiossa oli toinenkin reikä.
Poika, jonka keuhkossa oli hapeton alue.
Poika, joka määrättiin lentokieltoon.

Poika, jolle piti ostaa oma lääkehengityslaite.
Poika, jota piti lääkitä kahden tunnin välein vuorokauden ympäri.
Poika, jonka hoito ei Kelan mukaan ollut erityisen aikaa vievää tai vaivaa vaativaa.
Poika, joka joutui infektio-osastolle ensin kolmen, sitten kuuden viikon välein.
Poika, jonka eteiskammiosta löytyi kolmas reikä.

Poika, joka herää jokaiseen aamuun yhtä iloisena.
Poika, jolle tuli keuhkokuume uudestaan.
Poika, jolla oli marmori-iho.
Poika, jonka eteiskammion sanottiin muistuttavan siivilää.

Poika, joka tervehtii kaikkia.
Poika, jonka kilpirauhasen toimintaa tutkitaan.
Poika, joka osaa kiivetä vintin rappuset.
Poika, jolla on oppimisen palo.
Poika, jonka pitää saada kolme kiloa lisäpainoa ennen seuraavaa sydänleikkausta.

Poika, joka viittoo ”kengät” kun haluaa nakin.
Poika, joka syö vain mitä itse haluaa
Poika, joka ei halua syödä kuin nakkeja tai vaaleaa leipää.
Poika, joka on sisarustensa silmäterä.
Poika, joka täyttää kaksi vuotta.

Poika, jonka kaltaisia sikiöseulotaan.
Minun poikani,
rakas poikani.

(Raymond Carverin runon ”Car” muotoa vapaasti lainaten)

Isä

lauantai 28. syyskuuta 2013

Svanetian Grand Prix




Torstaina heräämme aikaisin V:n älypuhelimen mekaanisten kukkojen kiekaisuihin. Ulkona on pimeää, lunta on satanut lisää, sumu noussut kuruista laakson ylle. Hevonen värjöttelee ulkona omenapuun alla, kalkkunat ovat jo heränneet, parveilevat metallisissa portaissa. Katolta liukuu lunta, tiellä on pari senttiä jäistä loskaa.

Emäntäkin on noussut, laittanut kystä kyllä. Tarjolla on Svanetian liha- ja sipulitäytteistä hatsapuria ja teetä. Onneksemme olemme pakanneet laukut jo edellisenä iltana sillä marsruthka eli joukkoliikennetaksi pörähtää portille hieman odotettua aiemmin, kesken toisen teekupin. Jätämme jäähyväiset kotimajoitukselle, emäntä jää pakkaamaan hatsapuria mustaan muovikassiin mutta emme sitä ehdi mukaamme ottaa. Marsun takapenkillä nuokkuu japanilainen pariskunta. Georgialaiset automiehet ajavat äärirajoilla, sen takana, eikä tämäkään kyyti tee poikkeusta ja pääsemmekin yhdessä hujauksessa Mestian keskustaan. Siellä meidät siirretään toiseen marsuun, valkoiseen Mercedes Sprinteriin. Mersun etupyörät ovat sileät kuin formulan renkaat ja ajatus jäisestä, lumisesta vuoristotiestä sellaisilla kuvottaa, kääntää vatsaa. Odottelemme bussiasemalla noin tunnin ennen kuin pääsemme matkaan. Siinä ajassa auto on käynnistetty pari kertaa, ajettukin muutama metri ja Zugdidiin menevien reput on kaivettu takatilasta, heidät siirretty harmaaseen farmariautoon. Siinä on EU-standardit ylittävät urat renkaissa, huomioin kateellisena.

Pysähdymme seuraavan kerran poliisiasemalla, noin 500 metriä bussiasemalta. Kuski käy ilmoittamassa jotain poliisille ja sitten Zugdidin auto savuaa paikalle. Ihmeekseni kuskit alkavat tapella keskenään. Mukaan liittyy joukko muitakin miehiä, paikalle ajaa jopa toinen pikkubussi jonka kuski ja apukuski liittyvät riitaan, hotellien ikkunat avautuvat ja turistit videokuvaavat mekkalaa kännyköillään. Toivon sydämestäni, että kyseessä ei ole riita siitä, kestääkö Sprinterin kunto koko matkan, mutta riidan syy ei selviä. Lopulta, erittäin kovan huutamisen jälkeen, kuskimme kiipeää Opelin katolle ja alkaa potkia sieltä lunta alas kuin ripaskaa tanssisi. Tovin päästä Opelin kuski tulee meidän autoomme ja lähdemme matkaan, kuskeja siis vaihtaen. Nyt etenemme sata metriä. Apukuski näkee avoimen kaupan ja käy ostamassa askillisen Pirveliä. Minäkin poikkean, ostan litran vihreää tarhun- eli rakuunalimonadia. Askin saatuaan apukuski ja eräs toinen paikallinen matkustaja jäävät kauppaan vetelemään laheita savuja, pelaavat vielä jotain rahapeliäkin. Kaikki alkaa tuntua toivottomalta, en usko, että pääsemme ikinä pois tästä sumun peittämästä lumisesta laaksosta ja alan ajankuluksi kuvailla lumenpeittämiä laitumia, satonsa alla taipuvia omenapuita. Apukuski kerää kourallisen kastanjoita ojasta, jakaa niitä paikallismatkustajille ja sitten jatkamme taas.

Opelin kuski ajaa edellämme, soittelee jatkuvasti kuskillemme ja ilmeisesti sopii lisäkyytiläisistä. Puolen kilometrin jälkeen apukuskilta vaikuttanut kaveri jää pois, muutama koulutyttö ja vanha mummo tulee kyytiin. Lasken 18 matkustajaa ja kiitän itseäni siitä, että varasin paikan ikkunan vierestä, yksittäispenkiltä. Mutta matkustajia tulee kylistä lisää ja hitsatut lisäpenkit otetaan käyttöön. Jossain vaiheessa autoon tungetaan useita laatikollisia omenoita ja seisomapaikatkin otetaan kovasti protestoiden käyttöön. Nyt istun yksittäispenkillä mutta sylissäni on seisovaa esittävä vihreätakkinen mummo ja viereeni on laskettu alas taitettava penkki jolla istuu kaksi matkustajaa.

Kahden ja puolen tunnin matkanteon jälkeen olemme edenneet kymmenen kilometriä. Maisemat ovat toki kauniit ja niitä kelpaa katsella, pidemmänkin aikaa yksityiskohtiin tutustuen. Aurinko tunkee säteensä sumun ja pilvien läpi ja terävät, jäätikköhuippuiset vuoret piirtyvät sinistä taivasta vasten. Mestian laakson viimeisten talojen kohdalla kuski pysäyttää vielä kerran ja erään talon portti aukeaa, taistelujen arpeuttama mies kantaa hänelle höyryävän lasin ja pullon vettä joka kaadetaan konepellin uumeniin. Pari matkustajaa jää vielä pois ja lasken matkustajamääräksi nyt 28 ihmistä. Nousemme ensimmäisille serpentiineille ja kuski näyttää kyntensä kuin tallipaikkaa kyttäävä nuori lupaus: hotelli Mestian neliveto nousee edessämme mutta svanetian Räikkönen polkaisee jalkansa lattiaan, ehkä sen läpikin ja tunkee Sprinterin ohi. Tai ei aivan, tarkalleen ottaen, sillä osumme ja peilinpalaset vain lentelevät. Kuski pysäyttää ja pui nyrkkiä ohi kaasuttavalle hotellin autolle. He eivät uskalla jäädä kisailemaan, korjailevat vain peiliään ikkunasta käsin, huomaan.

Hieman myöhemmin aurinko on tullut jo kunnolla esiin, lumi sulaa noroina, puroina, alas rinnettä. Saavutamme eilisen, uutisissakin mainitun maanvyörymän ja on odotettava. Jäämme letkan hännille mutta Sprinterin käsijarru on viallinen, auto valahtelee nykien kunnes joku juoksee isot kivet renkaiden alle. Odottelemme noin 15 minuuttia ja käydessäni ulkona on paikkani viety. Kuka itsensä nostaa, se paikkansa menettää, taidettiin jossain sanoa. Nyt saan istua kurttuisen, hivenen lannan tuoksuisen, mutta ystävällisen mummon vieressä taitettavalla lisäpenkillä. Maanvöyry on ollut iso, tuhoisa. Rinnettä on tullut alas noin 500 metrin matkalta, useiden kymmenien metrien korkeudesta. Tielle on pudonnut mutaa ja henkilöauton kokoisia kiviä joiden väliin raivausmiehet ovat tehneet eräänlaisen pujotteluradan jonka slalomporttien ja puuttuvan tienreunan välistä kuljemme.

Loppumatka on joutuisampi. Georgialaiseen tapaan kuski tuntuu otaksuvan, että äänimerkin käyttö ennen mutkaa auttaa torjumaan kolarin mahdollisten vastaantulevien kanssa. Laskeudumme hitaasti Enguri-joen uomaa seuraten kunnes käännymme isommalle tielle kohti Zugdidia ja nousemme taas rinteille, nyt smaragdinvihreän Jvari- tekoaltaan reunoja seuraillen. Tien reunalla on siellä täällä ristejä, muistomerkkejä tieltä pudonneiden muistoksi. Silloin tällöin Zugdidin Opel tai valkoinen, saksalaisen puusepänliikkein logoin varustettu pakettiauto ohittaa meidät tai me heidät.

Viimein saavutamme Kaukasuksen laidan, tulemme tasangolle. Svanetitornin kaltainen raunio seisoo viimeisellä harjanteella, terävät lumihuiput jossain kaukana sen takana. Kuvaan vieressä istuvan mummon siluetin Kaukasusta vasten, mummo kaivaa valtavan, ruosteisen puukon laukustaa ja viipaloi sillä omenan, tarjoaa palasen. Pidämme tauon Zugdidissa ja saavumme Kutaisiin noin kello 14:00, seitsemän tunnin ja 230 kilometrin, 1700 metrin laskeutumisen jälkeen. Rinkkani on osin lannan peitossa kun se kaivetaan tavaratilasta. Käymme syömässä Kutaisin Trade Centerissä. Kahvila Maksi tarjoilee hauskoja pitsoja: juuston ja oreganon asemesta niissä on majoneesia ja tilliä. Tutkailemme keskusta hetken ja ostan kenkälankkia kenkäkaupasta. Asemalla nuori georgialaismies on sammunut passi rinnalleen, vanhempi pukuherra tulee innoissaan kättelemään meidät kuin vanhat tutut ja hän saattaa hyvinkin olla oikeassa.

Jatkamme Kutaisista marshrutkalla Khashuriin, noin kaksi tuntia, ja otamme sieltä taksin 30 kilometrin päähän Borjomiin. Tie seuraa Mktvari-joen uomaa ja taksikuski revittää nestekaasukäyttöisellä Mercedeksellä Pirveliä röyhytellen keskimäärin 140 kilometrin tuntinopeudella 70 kilometrin nopeusrajoitusalueella. Koetamme laittaa turvavöitä mutta georgialaiseen tapaan niissä ei ole lain vastakappaleita eivätkä pelkät vyöt paljoa turvaa tarjoa. Taksikuski innostuu kuultuaan, että meillä ei ole majoitusta ja kuljettaa meidät Borjomin keskustan asemesta suoraan kaverinsa luo. Majoitus maksaisi 10 laria per henkilö mutta emme oikein ole tarjontaan tyytyväisiä, lähdemme kävelemään kohti autosta havaitsemiamme halpoja hotelleja kun paikallinen nuori nainen tulee tiedustelemaan, josko tulisimme kuitenkin hänen majoitukseensa. Käymme katsomassa paikan, jäämme yöksi, varikolle.

perjantai 2. elokuuta 2013

Kodinvaihtajat


Lasten kanssa matkalla -kirjaa tehdessä tutkin myös nykyään kovin suositun kodinvaihdon teemoja. Kaikki vaikutti mielenkiintoiselta, ja niinpä täytin perheellemme profiilin, hetken mielijohteesta. Ensimmäinen vaihtotarjous tulee parissa päivässä. Se on englanninkielinen, Belgiasta. Mietimme tovin, ja vastaamme, että mikäpä siinä. Pari päivää myöhemmin saamme uuden viestin. ”Olemme pahoillamme,” siinä sanotaan, ”olemme lähettäneet saman viestin usealle perheelle ja sopineet jo jonkun toisen kanssa vaihdosta.” Niinpä vastauksemme ei ole innostunut vaan enemminkin viileän varautunut kun saamme vaihtotarjouksen Saksasta. ”Kuinka monelle olette lähettäneet tämän viestin?” kysymme. ”Yhdelle,” kuuluu vastaus, ”ovatko he kertoneet siitä?” Ei, eivät olleet.

Sovimme vaihdosta alustavasti tammikuussa. Vaihtoperheessä on kolme teini-ikäistä. Lasten iät eivät ole omiemme kanssa samoja mutta emme anna tämän vaikuttaa. Perhe asuu Pattonvillessä, yhdysvaltaisten rakentamassa entisessä sotilaskaupungissa Stuttgartin lähellä, selviää. Helmikuussa pienimmällä lapsellamme, kesäkuussa 2012 syntyneellä Poika T:llä todetaan ei vain yksi, vaan kaksi pahaa sydänvikaa ja T joutuu infektio-osastolle, sairaalahoitoon hengitysvaikeuksien takia. Kevät etenee toistuvien sairaalahoitojen merkeissä ja saksalaisen vaihtoperheen usko on loppua. ”Haluatteko Te vielä vaihtaa,” kuuluu sähköposti, ”talvella vastasitte nopeasti mutta nyt Teistä ei kuulu mitään.” Päätämme vaihtaa. Joko T leikataan ja hän paranee tai sitten hän ei parane eikä mikään koskaan enää ole samaa, järkeilemme. T leikataan viimein juuri ennen vappua, 10 viikkoa ensimmäisestä sairaalareissusta, kahden perutun leikkausajan jälkeen. Paraneminen on nopeaa, mutta jälkitarkastuksessa sydämessä todetaan jälleen uutta häikkää. Lääkäri vakuuttaa, että näitä uusia vikoja ei tarvitse leikata vaan ne korjaantuvat ajan kanssa. Uskomme. Samoihin aikoihin vaihtoperheemme ilmoittaa ostavansa liput. Aikataulumme menevät hieman ristiin: he haluavat tulla heinäkuun viimeisenä viikonloppuna mutta me emme voi lähteä ennen kuin juuri sen jälkeen sillä isovanhempien kahvilassa on tuolloin tilaisuus, jossa Isä esiintyy.

Kesäkuussa kaikki vaikeutuu lisää: T:n sydänkontrollissa löytyy jälleen uusia sydänongelmia ja hengitysvaikeudetkin palaavat. Pojalla on astma ja keuhkoröntgenissä havaitaan ”tummaa möhjöä”, toisen keuhkon todetaan osittain vajonneen kasaan ja T määrätään osastohoitoon, väliaikaiseen lentokieltoonkin. Tämä sattuu harmillisesti samana päivänä, kun Perheen on määrä lähteä viettämään pitkää viikonloppua Tukholmaan. Nyt Isä päätyy laivaan isompien lasten, kuusivuotiaan Tyttö H:n, nelivuotiaan Poika I-A:n ja kaksivuotiaan Tyttö L:n kera Äidin ja T:n jäädessä Lastenklinikalle Helsinkiin.

Kesä kuluu, nopeasti. Isä yliviljelee kotipuutarhaansa ja istuttaa kuusi kesäkurpitsaa, kasvihuonetomaatteja, kurkkuja, salaatteja, valkosipulia, yrttejä ja uusia marjapensaita. ”Iskä on kyllä kova siementämään,” H toteaa. Olemme sähköpostiyhteydessä Saksaan säännöllisesti ja sovimme, että hankimme isompia sänkyjä heidän lapsiaan varten ja he lainaavat T:lle matkasängyn. Ei, he eivät tarvitse enempää polkupyöriä joten emme hanki niitä eivätkä he pelaa tennistä vaikka talomme vieressä on ilmainen kenttä ja meillä olisi monenkokoista mailaa. Sen sijaan Äiti ja Lapset hakevat matkailuesitteitä ja mietimme, mitä tervetuliaisruokaa jätämme vieraitamme varten. Päädymme näennäisen stereotyyppiseen ratkaisuun: tuoreita metsäsieniä (kanttarelleja), uusia perunoita, tuoreita sipuleita, mustikoita, vadelmia, itse tehtyä omenamehua, rieskaa, ruisleipää ja Juhla Mokkaa kausipurkissa.

Viimeinen viikko ennen vaihtoa on hikistä, kovaa työtä. Isä ja Äiti lähettävät isot lapset maalle mummulaan ja palkkaavat lisätyövoimaa jota ei kuitenkaan tule. Tai oikeastaan, pihaan saapuu kesäpoika, tunniksi, ja saa kaivettua liuskekivipolulle kuopan pohjaksi mutta ei kiviä asetettua. Porstuan perusgraniitit jäävät myös vuoreksi keittiön ikkunan alle, kivituhka ja reunakivet ”Siisti Piha” -säkkeihin ajotielle, nurmikko leikkaamatta, sähköjohdot keittiön katosta siistimättä, ikkunat pesemättä ja monta muuta tekemättä. Mutta taloon tulee kuitenkin tilaa: kaatopaikalle katoaa autokaupalla roskaa ja romua, kierrätyskeskus ja Fida saavat myös osansa. T:n keuhkotutkimus eli bronkoskopia sattuu luonnollisesti samalle viikolle. Isä on T:n kanssa Lastenklinikalla Äidin huhkiessa imurin, mopin, rättien ja jätesäkkien sotaharjoituksissa.

Lähtöpäiväksi riittää vielä paljon tekemistä, on siis priorisoitava. Äiti toteaa viimeinkin olevansa naimisissa umpihullun miehen kanssa havaitessaan Isän juoksevan tyhjentämään naapurin Pentin postilaatikkoa taksin jo raksuttaessa pihatiellä. Lähetämme junasta viestin jo matkalla olevalle vaihtoperheelle. ”Aika loppui kesken,” kirjoitamme. ”Olemme pahoillamme sotkusta.” Perjantain esitys menee hyvin ja lauantaina soi puhelin. ”Hei,” siellä sanotaan,” kaikki on hyvin, mutta voisitko kertoa, kuinka Te keitätte kahvia?” Kerromme keittävämme sitä hellalla ja annamme ohjeet. Sunnuntaina perhe ajaa autollamme meitä tapaamaan Valkeakoskelle. He eivät tunnu olevan kovinkaan pahoillaan vaihdosta perheemme kanssa. ”Vaihdoimme kerran ruotsalaiseen kesämökkiin,” perheen äiti sanoo, ja isä jatkaa, että jos kelit vain ovat kohdillaan he eivät aio juurikaan aikaansa talollamme viettää. En tiedä, mitä mieltä tästä pitäisi olla ja päätän, etten tiedustele asiaa tarkemmin. Lainaamme heille kahvinkeittimen nyt jo talveksi suljettavasta kahvilasta ja he tuntuvat olevan mielissään.

Sunnuntaina varaamme hotellin Frankfurtista ja maanantaina viimein pääsemme matkaan. Otamme junan Tampereelta Tikkurilaan ja jatkamme bussilla Helsinki-Vantaalle. Kentällä tarkastamme laukun: melkein kaikki tarpeellinen mukana, kotona ei tarvitse enää käydä. Vain T:n nesteenpoistolääkitykseen tarvittavaa injektioneulaa ei löydy. Kysymme kentän apteekista mutta heillä ei ole. Onneksi löydämme lentokentän lääkäriaseman ja saamme sieltä tarvittavan neulan. Tarkastamme kentän kahvilassa sähköpostin. Frankfurtista on tullut viesti, jonka mukaan huoneemme kapasiteetti on 3 henkilöä ja he ovat varanneet meille toisenkin huoneen. Lähetämme takaisin viestin, jonka mukaan hotellin sivuilla kerrotaan lasten majoittuvan ilmaiseksi. Seuraa useiden viestien ketjuttelu joka ei johda mihinkään mutta jossa on viitteitä hotellihenkilökunnan hermojen menetyksestä. Emme peru varaustamme, sillä emme löydä korvaavaa paikkaa. Lento sujuu melko kivuttomasti. Vain H:n limonaadi lorahtaa penkille ja lentokoneen osuessa valtaisaan turbulenssiin hihkuu L innoissaan: ”Kylläpä on paljon pöökiä!”
Emme ole päästä pois Frankfurtin kentältä. Syynä ei ole kentän suuruus eikä opasteiden vähäisyys vaan se, että hissiä alas oikealle junaraiteelle ei ole. Joudumme siis kantamaan vaunut, matkalaukut ja pienimmät lapset hirvittävässä, hiostavassa kuumuudessa. Rautatieasemalla törmäämme seuraavaan ongelmaan. Taksit eivät suostu ottamaan enempää ihmisiä kuin heillä on turvavöitä eikä yhdelläkään ole näin montaa. Viimein eräs välimerellisen oloinen kuljettaja nappaa meidät kyytiinsä, solidaarisuudesta suurperhettä kohtaan. Hänelläkään ei ole tarvittavaa määrää turvavöitä mutta se ei nyt haittaa. Kuljettaja lataa koko takapenkin täyteen erilaisia istuinkorokkeita, silmänlumeeksi, ja istuttaa meidät tuon keon päälle. Hotellilla yhytämme meille äänettömästi loukkaantuneen virkailijan. Hän ei kohota katsettaan päätteeltä eikä vieläkään ole halukas neuvottelemaan kohdasta ”lapset majoittuvat ilmaiseksi huoneessa olevissa vuoteissa” vaan sanoo, että kyllä sääntö on yksi lapsi per huone. Otamme  kaksi, huonetta siis.

Tiistaina ajamme metrolla Frankfurtin päärautatieasemalle ja hyppäämme Stuttgartin junaan. Siellä vaihdamme paikallisjunaan joka kiidättää meidät Kornwestheimin esikaupunkialueelle. Asuntovaihtareidemme naapurit ovat meitä vastassa ja pääsemme ”kotiin” ”oman automme” kyydissä. Se on siisti, kuten asuntokin. Naapuri opastaa meitä jonkin aikaa ja lähtee sitten kotiin. Me tutkimme asuntoa. Se on juuri sellainen kuin meille oli kuvailtu. Tunnemme hetken sääliä kotonamme lomaa viettäviä saksalaisia kohtaan. Sitten hyppäämme autoon ja ajamme paikallista tavarataivasta tutkimaan. Mukaan tarttuu monenlaista lomalla tarvittavaa kuten puurohiutaleita, maitoa ja pakastepitsoja.
Tutkimme asuntoa tarkemmin palattuamme. Se on oikeastaan rivitalo ja siinä on kolme kerrosta. Keittiö ja ruokasaliolohuone ovat keskimmäisessä, kodinhoitohuone ja vanhempien makuuhuone kellarissa ja lasten makuuhuoneet yläkerrassa. Päätämme nukkua kaikki yläkerrassa. Ikkunoissa on amerikkalaistyyppiset alumiiniset kaihtimet ja ikkunat on saranoitu niin, että ne voi avata joko kokonaan tai sitten vain alhaalta saranoiden jolloin yläreuna avautuu. Yöksi kaihtimet on avattava jotta asunnon saa viilennettyä. Mekin teemme niin. Sirkat sirittävät, kyyhkyset kujertavat, pelastushelikopteri säksättää läheiselle kentälleen.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tervetuloa Mongoliaan


Saan Kätilöopistolla luettavaksi artikkelin
”Muutos lentosuunnitelmassa”.
Siinä verrataan downin syndroomaisen lapsen syntymistä
siihen, että Italiaan menon sijasta
olisikin päätynyt Hollantiin.

En ymmärrä vertausta.
Ei minun lentoni päätynyt tulppaanipellon laitaan,
me rysähdimme sisämongolialaiselle arolle
missä korviini ei kaiu oopperaa eikä chansoneita tai motetteja
vaan möreää kurkkulaulantaa.
Eikä minulle tarjota vaaleaa vehnäolutta
italialaisen viinin asemesta
vaan suuhuni kaadetaan väkipakolla kumissia, käynyttä tammanmaitoa
eikä täällä ole kanavia
kuten Venetsiassa tai Amsterdamissa
vaan tomua niin kuin Örgöössä, Ulan Batorissa
enkä hakemallakaan näe maisemassa arkkitehtonisia aarteita
vain pyöreitä jurttia
kuin vihreälle kankaalle pudonneita vanhanaikaisia nappeja,
kiiltäväselkäisiä hyönteisiä.

Mutta älkää ymmärtäkö minua väärin,
älkää tuomitko suvaitsemattomana:
Ei tässä mitään pahaa ole.
Minä rakastan omasta siemenestäni siinnyttä
ja pidän näistä aavoista aroista,
näistä vikuroivista hevosista
tästä vääräsääristen, vinosilmisten
matalakalloisten ihmisten lajista
mutta antakaa minulle aikaa sopeutua,
todellisia vertauskuvia mihin samaistua.

torstai 8. marraskuuta 2012

Bards & Shamans -kiertue

Kirjoittaja on mukana Runoviikko ry:n Bards & Shamans-runokiertueella.


http://www.vsrunoviikko.net/2012/bardsandshamans.html

torstai 1. marraskuuta 2012

Myyrä

Lapset ovat revetä innosta
kun viimein palaan autolle
märkää Myyrää kuonosta riiputtaen.

”Sellanen pienikin maksaa ainakin kolkyt euroa,”
lasten äiti miettii
ja laskee sitten mitä sillä saisi.
Kolmenkymmenen euron takiako rämmin lokakuun sateessa
öisen metsän halki
moottoritien laitaan
noutamaan roskakuormasta pudonnutta pehmolelua, kysyn.
Vaimoani naurattaa.

Lapset eivät kuuntele,
he suunnittelevat jo kuinka esittelevät Myyrän kerhokavereilleen.
”Sanotaan, että se löytyi metsästä”, tyttö sanoo
”Ei, kerrotaan, että me ostettiin se lelukaupasta”, poika hihkuu.

En sano mitään.
Isoina lapset kai muistelevat näitä, tuumin.

Että minkälaista se sitten oikein oli
se boheemilapsuus.